Luottamus on lomaa

Yrittäjähän tietää aina oman yrityksensä asiat paremmin kuin kukaan muu. Hänhän on suorastaan korvaamaton! Yrittäjä itse on ollut aloittamassa jokaista juttua, alustanut ja solminut kaikki kaupat, palkannut jokaisen työntekijän ja työntänyt sormensa jokaiseen soppaan. Hän on yhtiön vara-Jeesus, jolla on kaikki langat käsissään. Hän laittaa nimensä sopimuksiin ja viilaa yrityksen kotisivujen pilkkua sekä kaikkea siltä väliltä. Yrittäjä itse haluaa näin. Hän haluaa pitää sormensa firmansa valtimolla ja tuntea sen jokaisen sydämenlyönnin. Ja totta kai – onhan kyseessä juuri hänen lapsensa!

Aina kaikki ei ole ollut helppoa, mutta näistä kokemuksista yrittäjä on luonut yritykselleen vahvan pohjan, josta on noustu menestykseen. Hän muistelee niitä alkuaikojen hankaluuksia, joista on tullut vuosien saatossa yrittäjän mielessä eepoksen omaisia legendoja.

Kauppaa on tehty veitsi kurkulla - karmeita vääntöjä käyty neuvotteluissa. Asiakkaan nimi on pakotettu paperiin niskalenkin jälkeen, ja näin firman tulevaisuus taas kerran pelastettu. On laitettu pystyyn toimistoja ympäri maailman, työllistetty ennennäkemättömiä lahjakkuuksia, joista on hiottu timantinkovia ammattilaisia omin käsin. On myyty kestotilauksia saattohoidossa oleville, hiekkaa Saharaan, keksitty uraauurtavia businessmalleja ja kehitetty Nobelin arvoisia innovaatioita.

Näissä sankaritarinoissa yrittäjän miekkana on hänen kännykkänsä, läppäri kilpenään. Sähköposti laulaa marssilauluja, ja joukot etenevät kohti liiketoimintaennustuksen maalaamaa ruusuista tulevaisuutta. Joukkoja johtaa tietenkin yrittäjä itse ja miekallaan lävistää jokaisen vastaan tulevan tultasyöksevän kilpailijan ja nitistää samalla pienet mutta niljakkaat hakemisto- ja numeropalvelupuhelinmyyjät.

Vaikka vuosien kuluessa on tullut palkattua paljon porukkaa, niin sitä tuntee itsensä täysin korvaamattomaksi. Pakko painaa pitkää päivää. Vielä yksi sähköposti, vielä yksi faksi! Hommasta ei voi kunnolla irrottautua edes viikonloppuna saati kesällä. Parhaita kavereita ovat yhtiökumppanit, joiden kanssa vietetään vapaa-aikaa vetämällä kaljaa toimistolla uusista strategioista puhuen. Muut kuin työkaverit unohtuvat vähitellen. Lounaat jää väliin, ja ne korvataan myöhäisillan grillireissulla. Vatsassa närästää, puoliso ei ymmärrä ja lapset vierastaa. Mutta kun kukaan muu ei osaa tehdä näitä kuin minä! Vain minä!

RAUHOITU hyvä ihminen! Etkö juuri kehunut palkanneesi rautaisen ammattilaisen firmaasi? Minkä takia palkkasit hänet, jos et uskalla antaa hänelle vastuuta? Laitatko hänet toimistosi aulaan lasivitriiniin esille? Jos olet niin korvaamaton, niin mitä työntekijöille tapahtuu, jos sinulle sattuu jotain? Kuka ottaa langat käsiinsä, kun sinun vatsalaukkusi mahahaava kärventää sisuskalusi ja burnouttisi taannuttaa sinut kuolaavan 2-vuotiaan tasolle?

Salatut ympyrät

Uskallan väittää, että 99%:lla suomalaisista firmoista - tai minkään muunkaan maalaisista sen puoleen - ei ole hallussaan sellaisia businesssalaisuuksia tai muuta materiaalia, joita ei voisi jakaa yrityksen työntekijöiden kanssa. Yrityksen hallituksen kokouksissa istuvat yleensä yrittäjät itse, mikäli ehtivät niitä pitää kiireiltään. Mikäli ehtivät, niin yrityksen sisäistä tiedotuskanavaa hallituksen kokouksen päätökset eivät koskaan saavuta. Työntekijät tekevät omassa karsinassaan omaa juttua, johto omissa sisäpiireissään omia juttujaan. Tieto ei kulje, eikä johdon ja työntekijöiden välille synny luottamusta, vaan tietty rengasmainen hierarkia, jonka keskustassa olevat pitävät hallussaan kaikkea sitä tietoa, jonka he katsovat olevan liian tärkeää muille jaettavaksi.

Näin hukataan se valtava potentiaali, mikä työntekijöissä on ja varmistetaan, että yrittäjän mahahaava kasvaa kasvamistaan. Laastaria kuluu, kunnes vastaan saattaa tulla täysstoppi. Ehkä yrittäjä sairastuu, mutta voi myös olla, että yritys sairastuu. Ilmapiiri tulehtuu sisältä päin. Voi olla, että työntekijät, jotka hakeutuivat haasteelliseen työpaikkaan nousukiidossa olevaan firmaan, huomaavat, ettei heille anneta tilaisuutta näyttää osaamistaan. He varmasti saavat tehdä töitä palkkansa eteen mutta pahimmassa tapauksessa tietämättä tekemänsä työn tarkoitusta ja päämäärää.

Kukaan ei ole seppä syntyessään, sanotaan. Edes yrittäjäritari itse! Kokemusta tulee vain tekemällä. Myös virheitä tekemällä. Siksipä ei tulisi väheksyä avoimuuden, kommunikaation ja tiedon jakamisen voimaa firman sisällä, sillä se on luottamuksen osoitusta niille ihmisille, jotka loppujen lopuksi tekevät firmasta arvokkaan. Ja se ihmisryhmä ei ole tietoa panttaava johtoporras. Vaan yrityksen työntekijät. Luottamuksen ja vastuun antaminen palkitsee antajansa, sillä hyvin monesti ihmiset nousevat ihan uudelle tasolle haasteellisten tehtävien edessä ja tietäessään, että heihin luotetaan.

Näin salatut ympyrät katoavat firman sisältä ja samalla yrittäjä saattaa hieman hellittää. Ja hän saattaa hellittää jopa niin paljon, että uskaltaa laittaa kännykän ja läppärin kiinni ja lähteä vaikka lomalle. Aivan! Luottamus on lomaa.

Samalla toivotankin kaikille mahtavaa kesää! Pidän blogin kirjoittamisesta ja yrittäjänhommista hieman lomaa, sillä olenhan löytänyt hyviä ihmisiä ympärilleni, joihin voin luottaa ;)

Markkinointia nigerialaisittain

Tämä tarina vaatii saada kertoa itsensä. Se yrittää sanoa, että markkinointi ei ole pelkästään mainoksia televisiossa tai katujen varsilla. Markkinointi ei ole myöskään hyvin pukeutuneitten ihmisten osasto siellä toimiston kolmannessa kerroksessa. Markkinointi on paljon kokonaisvaltaisempaa ja syvällepureutuvampaa firman toiminnassa kuin julisteet bussinkyljessä tai google-mainos netissä.
Sanotaan, että yrittäjä on yrityksensä käyntikortti. Se pitää paikkansa, mutta myös kaikki yrityksen työntekijät ovat käveleviä, puhuvia ja tekeviä “markkinointiosastoja”. On pidettävä huoli, että jokainen työntekijä, yrittäjä itse mukaan lukien, sisäistää tämän ajattelun. Jokainen sähköposti, puhelu, tekstiviesti ja kädenpuristus markkinoi firmaasi. Ja ne tekevät myyrän työtä huomaamatta, mutta tarkoituksellisesti, jos sen on fiksusti suunnitellut. Tällöin ei edes tarvita erikseen sliipattua markkinointiosastoa, sillä markkinointi kuuluu jokaiselle.
Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että sinulla on markkinoilla monopoliasema ja asiakkaat ovat mielestäsi pelkkiä mikkihiiriä. He ostavat tuotteesi vaikka haistattelet heille päin naamaa, sillä heidän on pakko. Tällainen tuote voisi olla vaikkapa viisumi.
Väkivaltakoneisto
Raflaavasta väliotsikosta voi huomata, että minulta ei tipu sympatiapisteitä köyhien kehitysmaiden urheille ponnisteluille oman kansallisen identiteettinsä ja kulttuurinsa markkinoimiselle lähetystöjensä kautta rikkaissa länsimaissa. Itse asiassa minulta ei tipu sympatiaa myöskään rikkaiden länsimaiden byrokratiakiusaamiselle, jonka kuuluisi palvella yleistä hyvää ja etua. Toisen etu kun tuppaa olemaan toisen haitta ja nämä tahot ajattelevat aina perin yksisilmäisesti omaa (nk. kansallista) etuaan.
Olen yhä sitä mieltä, että Suomen Maahanmuuttovirasto (Ex-Ulkomaalaisvirasto) on yksi ikuisen kiirastulen esikartanoista ja pahimmista väkivaltakoneistoista Suomessa.
Samanlaista kohtelua saa ympäri maailmaa erilaisissa valtiollisissa virastoissa. Jossakin tapauksessa hukkaan saattaa mennä pelkkä passi, mutta on hyvin yleistä, että hukkaan menee koko ihminen. Häviää, katoaa päiväkausiksi, kuukausiksi, vuosiksi, ikuisiksi ajoiksi.
Vaikka luulisi, että näitä tapahtuu vain jossain sotilasjunttamaissa, niin eräskin TopSpotin pelaaja katosi Suomeen tullessaan 6 viikoksi. Hän löytyi lopulta Rajavartiolaitoksen säilöstä. Syynä oli virheellinen passi, jonka pelaaja oli kuitenkin saanut omasta lähetystöstään. Ei häntä kukaan uskonut, ennen kuin asia todistettiin. Pelaajalta meni tämän “huostaanoton” seurauksena työpaikka ja elanto. Oikeusjuttu on vireillä, mutta se koneisto taas pyörii aika hitaasti.
Myös minun bangladeshilainen businesspartneri katosi Suomeen tullessaan pariksi päiväksi Helsinki-Vantaan lentokentän alle sijaitseviin hämyisiin putkiin. Kukaan ei tiennyt missä hän oli eikä vastassa olleet ihmiset saaneet asiasta mitään tietoa. Kaikki paperit olivat kunnossa, mutta ilmeisesti yleinen terrorismin vastainen toiminta vaati kaikki parrakkaat "terroristin näköiset" ihmiset muilutettavaksi. Pelottelu on väkivaltakoneistojen yksi tehokkaimmista aseista. Maailma on valitettavan monelle yksi kafkamainen oikeusjuttu, ja kun ei tarvitse välittää millaisen kuvan ulospäin antaa, tällaista tapahtuu. Monopoli tekee välinpitämättömäksi.
Viisumimonopoli
Mutta asiaan! Lipsahdin taas negatiivisuuden puolelle kaikkia maailman virkamiehiä haukkumaan. Ei tarina tästä kuitenkaan hymyksi muutu vaikka nauraahan tälle seuraavalle jutulle voikin. Jos tarinaa peilaa tuohon yllämainittuun ihmisten kiusaamiseen ja rääkkäämiseen byrokratian keinoin, niin tämä on yksi sen lievemmistä oireista. Kaikki alkoi siitä, kun halusin lähteä Nigeriaan tarkastelemaan liiketoimintamahdollisuuksia yritykseni TopSpot Oy:n nimissä.
Kun perustin liikekumppanini kanssa firman, niin hänen puoleltaan tuli lupaava liiketoiminta nigerialaisen jalkapalloakatemian muodossa. Tuosta akatemiasta ovat peräisin mm. Veikkausliigan ykköstähti Dickson Nwakaeme sekä n. 10 muuta Veikkausliigan mustaa, osin hiomatonta, timanttia.
Koska asun Roomassa, otin yhteyttä Roomassa sijaitsevaan Nigerian suurlähetystöön ja kysyin viisumista. Siellä sanottiin, että maksa netissä 80€ heidän tilille, niin saat haastatteluajan seuraavalle viikolle, jonka jälkeen passiin lyödään viisumi. Matkaan oli aikaa n. 4 viikkoa, joten olin hyvissä ajoin liikkeellä.
Maksoin viisumimaksun ja sain tarvittavat tiedot ja haastatteluajan. Nigerian Rooman lähetystön sivut olivat oikein selkeät. Marssin seuraavalla viikolla lähetystöön kaikki dokumentit mukana. Jonotin noin tunnin ennen kuin pääsin ensimmäisten joukossa ison, yrmeän nigerialaisen miehen eteen.
Hän katsoi papereitani ja kysyin, että asunko Italiassa. Sanoin, että asun. Sen jälkeen hän kysyi, että olenko Italiassa kirjoilla. Sanoin, että en ole, vaan Suomessa. Sen jälkeen hän murahti, että minua ei palvella täällä. Pitää mennä Suomeen. Vastasin, että siellä ei ole Nigerian lähetystöä. Mene sitten lähimpään, sain vastaukseksi. Kysyin, että mitenkäs ne minun rahani, jotka maksoin viisumista? Oma vika. Et saa takaisin. Entä onko jo maksettu viisumikorvaus käypä myös toisessa lähetystössä? Ei ole. Pitää maksaa uudestaan toisen lähetystön tilille. Antaa heittää jo siitä! Mutta, mutta - olen ostanut jo lentoliputkin, koska viisumin saadakseen näin piti olla. Hmpf, ei voisi vähempää kiinnostaa!
Olin typertynyt saamastani kohtelusta. Soitin Suomen suurlähetystöön ja kysyin, että onko asia todellakin näin ja sieltä vastattiin, että EU-maissa pitää aina hakea lähimmästä mahdollisesta paikasta viisumia. Siis siitä, missä on kirjoilla.
Lähin Nigerian lähetystö Suomesta katsottuna on Tukholmasta, joten ryhdyin sinne soittamaan. Kukaan ei vastannut ja puhelin ilmoitti, että “Tilapäisesti Avstängd”. Lasku maksamatta, mietin. Nettisivut olivat ihan selkeät: Maksa 500SEK ja laita dokumentit tulemaan passin kera sekä paluukuori ja sitä varten kansainväliset postimerkit.
Koetin kirjoittaa nettisivuilla näkyvään osoitteeseen pariin otteeseen, mutta en saanut vastausta. Maksoin viisumimaksun toistamiseen ja laitoin kuitit passin ja muiden dokumenttien kera kirjekuoreen ja menin italialaiseen postiin. Postissa oli kahden tunnin jonot. Viisi virkailijaa huolehtivat pankkiasioista, joita hoitamaan tuli alle kymmenen ihmistä tuon kahden tunnin aikana. Kirjekuorien postittamisesta huolehti yksi ihminen ja siihen oli tietenkin mielettömät jonot ja jokaisen kirjeen sisäänkirjaaminen tuntui kestävän ikuisuuksia.
Kun vuoroni vihdoin tuli, niin sain kuulla, että kansainväliset paluupostimerkit olivat loppuneet. Hädissäni sujautin sitten kirjekuoreen viiden euron setelin postimerkkejä varten. Ehkäpä se riittää. No, arvatkaa?
Passi oli siis matkalla ja matkaan aikaa 3 viikkoa. Eiköhän kaikki järjesty ja pääsen reissuun. Lentoliput oli kirjattu 1.6 eikä niitä tietenkään voinut vaihtaa. Olin ottanut halvimmat mahdolliset.
Koetin ensimmäisen viikon aikana soittaa joka päivä Tukholmaan, mutta puhelin oli aina “tilapäisesti suljettu”. Sähköpostiin ei kukaan vastannut. Olin sitten yhteydessä Suomen Nigeriassa sijaitsevaan lähetystöön, koska arvelin, että ehkäpä he tietävät jonkun suoremman kontaktin. Sain jonkun tyypin nimen ja numeron sekä pahoittelut, että “ne ei ole kovin hanakoita vastaamaan siellä Tukholmassa”. Toisaalta vastaamattomuus saattaisi johtua Nigerian presidentin kuolemasta ja sen takia julistetusta suruajasta.
Seuraava viikko alkoi paremmissa merkeissä. Sain yhteyden ruotsalaiselta kuulostavaan ääneen. Kerroin hänelle, että olin lähettänyt kirjekuoren pikapikaekspressona tulemaan ja että en ollut saanut niitä kansainvälisiä paluumerkkejä vaan olin sujauttanut setelin kirjekuoreen. Ruotsalaisääni vastasi, että ei ole vielä näkynyt minun passiani, mutta kyllä se setelikin kelpaa hätätilassa. Sen jälkeen hän kysyi, että paljonko olin maksanut viisumimaksua. Vastasin, että 500SEK niin kuin nettisivuilla sanotaan. Ääni sanoi, että nettisivuilla lukee väärin. Pitää maksaa 750SEK eli 250SEK lisää. Jos ei ole maksettuna, niin käsittelyä ei aloiteta.
Minä säntäsin äkkiä maksamaan 250SEK nettipankin kautta. Sain ääneltä uuden sähköpostiosoitteen, johon kuitin saattoi lähettää. Nettisivujen email oli kuulemma väärä. Mielessäni hakkasin päätäni betoniseinään ja reaalimaailmassa tein Speden voirähmä-käsiliikettä otsaani. En silti jaksanut ryhtyä kyseenalaistamaan heidän webbi-sivujensa olemassaolon oikeutusta. Pääasia, että asiassa mentiin nyt eteenpäin.
Ystävällinen ääni puhelimessa lupasi soittaa minulle heti, kun passi olisi saapunut. Lähetin jo kuitin maksetusta 250SEK:stä uuteen, siihen toimivaan sähköpostiosoitteeseen.
En saanut soittoa sinä päivänä, enkä seuraavanakaan aamuna, joten iltapäivästä soitin itse taas Ruotsiin. Ystävällinen ääni sanoi, että passi on saapunut. Hän pahoitteli, että oli unohtanut soittaa. Mikäs siinä, pääasia, että taas nytkähdettiin kohti maalia. Ihmettelin Italian pikaekspresson verkkaista jakeluvauhtia. Tulivuorikin oli vaitonainen. Ehkäpä postivirkailija oli unohtanut laittaa siihen tarpeeksi leimoja?
Ääni jatkoi, että passi menee huomenna keskiviikkona vastaavalle konsulille ja se voidaan lähettää minulle perjantaina tai mahdollisesti maanantaina. Pyysin anoen, että se lähtisi jo perjantaina matkaan, sillä Italian posti oli kuljettanut nopeinta hevostaan käyttäen passiani yli viikon. Ja maanantaina lentoni lähtöön oli tasan viikko. Ääni lupasi tehdä parhaansa.
Soitin taas perjantaina lähetystöön. Nyt puhelimessa oli kyllästynyt, nigerialaisen miehen ääni. Kyselin passista ja sain tietää, että passi ei ollut vielä mennyt konsulille, koska viisumimaksua oli maksettu vain 500SEK. Tunsin tässä vaiheessa pientä turhautuneisuutta, joka ilmeni fyysisesti vasemman otsasuonen pullisteluna. Maltoin kuitenkin selittää, että miehen pitäisi tarkastaa sähköposti, sillä lähetin kuitin sinne. Miesääni kysyi, että olinko lähettänyt kuitin oikeaan osoitteeseen, sillä nettisivuilla näkyvä osoite ei toiminut…
Onneksi kuitti löytyi. Ihan oman henkisen tasapainoni säilymisen kannalta. Mutta enää samana päivänä passi ei ennättäisi matkaan. Mies lupasi sen maanantaiksi. Sanoin soittavani silloin.
Unohdin viisumin viikonlopuksi, sillä mitäpä sitä turhaan stressaamaan. Kaikkeni olin tehnyt ja jos joku vastustaa näin paljon, ettei halua minun menevän Nigeriaan, niin sitten en mene.
Maanantaina soitin Tukholmaan. Nyt skypellä, sillä maratoonijankkauspuhelut suomalaisella liittymällä Italiasta Ruotsiin varmaan myös maksoivat pitkän pennin. Samainen miesääni oli luurissa. Ja hänen sanansa olivat hunajata väsyneille korvilleni. Hänellä oli passini kädessään ja passissa viisumi. Kaikki oli lähestymässä onnellisesti kohti loppua. Nyt vain passi postiin ja täyttä laukkaa kohti Roomaa.
“There is a problem…”, kuului tietokoneeni kaiuttimista. Ahaa, tämäpä uutta, tuumin. Kirjekuoressani ei ollut kansainvälisiä paluupostimerkkejä. Epätoivon häive äänessäni sanoin, että laitoinhan sinne setelin. Eikö se riitäkään? Ei kuulemma ollut mitään seteliä. Eikä kuulemma 5€ olisi mihinkään edes riittänyt. Ääni sanoi, että passin voi tulla noutamaankin täältä. Kysyin, että enkö voi siirtää lisää rahaa heidän pankkitililleen? Sekään ei käynyt, kun tili on varattu vain viisumimaksuille. Tukholma, Tukholma…Kuka asuu Tukholmassa?! Eihän Tukholmassa asu ketään!
Sitten muistin erään ruotsalaisen vodkan salakuljettajan/IT-yrittäjän, jonka olin tavannut bussimatkalla Serbiasta Budapestiin. Johnny! Tuttavuutemme olisi saanut tylyn lopun jo Unkarin rajalla ilman erästä sulavapuheista israelilaista liikemiestä. Johnnyn laukut otettiin tarkastukseen ja päällimmäisenä olleet kaksi litran vodkapulloa ylittivät jo sallitun tuontirajan 100%:lla. Israelilainen sai puhuttua tullimiehet ympäri ja pääsimme jatkamaan matkaa Johnny mukana. Yhteensä hänellä oli ollut siinä pienessä laukussa 11 litraa vodkaa, mutta tullimiehet eivät vaivautuneet katsomaan pintaa syvemmälle. Johnny oli Tukholmasta kotoisin ja voisi ehkä auttaa minut pulasta. Onneksi minulla oli vielä numero ja sähköposti tallessa.
Soitin Johnnylle ja iloinen ruotsalaisääni vastasi. Mikä siinä onkaan, kun ruotsalaisäänet kuulostavat aina niin ystävälliseltä? Kontrasti nigerialaisiin puhelinääniin on valtava. Johnny muisti minut vielä vaikka tapaamisestamme oli jo yli 5 vuotta. Tässä loputtomassa onnettomien sattumusten sarjassa kuulosti ihmeelliseltä, että Johnny sanoi olevansa matkalla Palermoon seuraavana päivänä. Onni potkaisi tällä kertaa munien sijasta persuuksille. Passini saisi Tukholmasta lentävän lähdön! Hän voisi käydä hakemassa passin aamulla ja tuoda sen minulle Italiaan nopeammin kuin yksikään italialainen postikoni.
Ja näin, hyvät ystävät, ruotsalaiset pelastivat tilanteen. Palermosta Johnny laittoi passini italian postilaitoksen hellään huomaan ja se löysi tiensä luokseni 24 tuntia ennen lentoni lähtöä.
Nigerian väkivaltakoneiston virkamiehille toivottaisin pientä nöyryyttä toimintaan. Taitaa olla turha toivo.
Eipä muuta tällä kertaa! Pidäthän huolen, ettei Sinun yrityksesi palvele asiakkaitansa kuten Nigerian lähetystö.

Hyvät jutut kiertämään! Osa 1.

Tässäpä tulee listaa sellaisista hyvistä asioista, jotka olen todennut toimiviksi ja joita voin suositella. Kyseessä ei ole maksettuja mainoksia :) !

Nämä ovat pieniä juttuja, mutta voivat osaltaan olla apuna matkallasi. Uskon, että näitä tulee useammankin listan edestä enkä halua tehdä mitään maratonlistoja, joten annetaan tällä blogitekstille järjestysnumero 1.

Virtuaalinen toimisto

Tuskastuin ohjelmistomaailmassa meidän firman koodinörttien loputtomiin “softasotiin” ja eri teknologioiden vastakkainasetteluun. Tämä johti siihen, että vielä monta vuotta aloittamisesta meidän firmalla ei ollut sulavasti toimivaa kalenteria saati intraa. Windowslinuxoutlookemacsjuupasjaapas… uh uh!

Otin sitten itselleni käyttöön seuraavat SAAS-ohjelmistot. (Software as a Service). Enkä ole katunut päivääkään. Nämä ovat yksinkertaisia käyttää ja alussa pienellä käytöllä ilmaisia.

Highrise CMS: www.highrisehq.com

250 kontaktiin asti ilmainen asiakastietojärjestelmä.

Backpack Intranet: www.backpackit.com

Kuka jaksaa “tietohallintoa” tai intranetsäätäjiä, kun tässä on kaikki mitä tarvitset. 24 dollarilla kuussa riittää pienelle pitkään.

Basecamp Project Management: www.basecamphq.com

Ilmainen yhdelle projektille, 24 dollaria kuussa riittää pitkälle. Projektinohjaus on helpompaa, kun heittää ne excelit, post-it -laput ja notepad -muistiinpanot mäkeen. Yksinkertainen käyttää, mutta silti monipuolinen projektinhallintatyökalu.

Kotisivut ja näkyvyys webissä

Sigmatic webhotellit: www.sigmatic.fi

Halvat hinnat ja hyvät paketit. Mutta parasta näissä on käyttöliittymän helppokäyttöisyys ja -tajuisuus. Voit lisätä sähköpostiosoitteita ja –ohjauksia sekä tilata lisää palveluita havainnollisia kuvakkeita näpäytellen.

Wordpress –julkaisualusta: www.wordpress.org

Älä maksa tuhatta euroa kotisivuista. Älä ainakaan maksa 2000€:a tai 3000€:a niistä. Ota Sigmaticilta webhotelli, jossa on yksi MySQL –tietokanta. Menet Wordpressin kotisivuille ja seuraat ohjeita. Wordpressissä on tuhansia valmiita mallipohjia kotisivuille, joista pystyt räätälöimään itsellesi juuri sopivan. Wordpress ei ole enää pelkkä blogi-alusta, vaan se on paljon enemmän.

Saat esimerkiksi helposti käyttöösi Googlen työkalut, jotka Wordpress asentaa sinulle automaattisesti. Jopa tuhansia erilaisia ja ilmaisia mini-ohjelmia napin painalluksen päässä. Valitset vain mitä haluat käyttää.

Jos et osaa tai ehdi tehdä tätä, niin maksa jollekin 50€, että tekee sen puolestasi. Wordpressin julkaisualustan käyttäminen on sen jälkeen helppoa ja hauskaa kuin isoäitien karkottaminen. Usko pois! Tein konsulttiyritykselleni SisuBase:lle sivut Wordpressin päälle 10 minuutissa. Käy katsomassa osoitteesta: www.sisubase.fi

Sisältöähän ei toki kukaan näpyttele puolestasi. Ainakaan ilmaiseksi. SisuBasen webbisivuillekin se homma on minulla vielä edessä.

Wordpressistä ja sen suositeltavista ominaisuuksista saisi jo ihan oman listan aikaiseksi.

Meanwhile in Sweden,

Lähden tästä Nigeriaan, joten voi tulla pieni tauko. Viisumin hommaaminen Ruotsista Nigerian suurlähetystöstä on oivallinen tarina asiakaspalvelusta. Kerron sen heti seuraavaksi!

Köyhät kyykkyyn, rutiköyhät kyljelleen?

Jos jatketaan vielä tällä köyhäilyn jalolla teemalla. Köyhänä yrittäjänä on ihan hyvä aloittaa. Kyykystä ne mäkihyppääjätkin ponnistavat pitkälle. Ja jos mäkihyppääjä jostain kumman syystä joutuu makaamaan kyljellään, niin sekin on oiva asento hengittämisen sujuvuuden kannalta. Sieltäkin vielä noustaan!

Kiitokset Janille kommenteista (alla) liittyen viimekertaiseen blogiini. Ne osuivat naulan kantaan. Janin oma blogi, Powermarkkinointi, on jokaisen yrittäjän syytä nuuskia tyvestä latvaan.

Janin tipsit:

1. Ota tilitoimisto. Se maksaa, mutta on varmasti rahan arvoinen. Sinne voi aina soittaa ongelmatapauksissa ja sieltä saa neuvon. Joten jos kirjanpito ei kuulu bisnekseesi, niin jätä se ammattilaisille.

2. Älä ota työntekijöitä. Tai lähinnä karta tarpeettomia työntekijöitä. Mieti voisiko saman homman hoitaa esim. alihankinta-suhteella. Tämä siksi, koska vaikka töitä ei olekaan, niin palkan maksat aina. Alihankkijalle maksat vain tehdystä työstä.

3. Älä puuhastele epäolennaisen kanssa vaan yritä keskittyä olennaiseen. Muista että yrityksesi ensimmäinen tehtävä on markkinoida ja sitten myydä. Vasta sen jälkeen pääsette tuotteenne pariin.

Tarkennan vielä, että kenenkään ei pidä luulla näiden nuukuusvinkkien olevan mikään itseisarvo yrittämisessä. Mutta kyllä näissä piilee osa menestyksen takuusta.

Nälkä – hyvä kirittäjä?

Mitäpä luulette mikä pani suomalaiset nuoret miehet juoksemaan kovaa 1900-luvun alussa? Niin kovaa, että vieläkin sanotaan tuon mielettömän kirimisen olleen lähtölaukaus kansakunnan johdattamiseen kansainväliseen tietoisuuteen. Ja miksi noiden hurjien juoksemat ajat olisivat vielä tänäkin päivänä huippulukemia SM-kisoissa? Miksi suomi-poika ei jaksa enää ravata tartaanilla? Entä oletteko koskaan kuulleet afrikkalaisesta rikkaan perheen juoksijapojasta tai -tytöstä?

En halua kenenkään tätä lukevan nyt aloittavan radikaalia navan ja selkärangan lähentämiskuuria. Nälkää on montaa eri sorttia ja käyttäisinkin siitä tässä yhteydessä sanaa motivaatio. Jos saa miljoona euroa kouraan lähtöviivalla, niin miksi enää edes juosta kovaa? Ja aika monella ihmisellä motivaatio jonkin työn tekemiseen löytyy taloudellisista seikoista. Jos se on tyydytetty jo heti alussa, niin monta kiveä jää kääntämättä ja asiaa tutkimatta, jotka saattaisivat olla paljon parempia ratkaisuja, kuin “isolla rahalla” ostaminen. Tästä on monia hyviä esimerkkejä suomalaisessa yrityskentässä. Palaan tähän.

Köyhän on oltava kekseliäs ja myöhemmin, kun yritys on ehkä suurempi, juonikkuus palkitaan. Alussa kaikki päätökset, joita yrittäjä tekee, saattavat vaikuttaa suurilta ja ratkaisevilta. Ne ovat kuitenkin suuremmassa yhtälössä vaikutuksiltaan vähäisiä ja jos jokin menee pieleen tai tehty valinta on ollut väärä, niin kukaan ei huomaa. Pienenä ja tuntemattomana voi vähän kolistella laitoja, ottaa riskiä ja kokeilla rajoja. Vaikka tyhmyydestä yleensä sakotetaankin, niin parempi nyt, kun siitä saa tietää yksi asiakas, kuin myöhemmin, jolloin se on lööppikamaa.

Fruugo ja afrikkalaiset futaajat – Pää pilvistä kyljelleen

Esimerkkejähän löytyy paljon lähimenneisyydestä. Minun kirjoissa jokainen uusi firma, joka palkkaa ensimmäisinä olemassaolon päivinä yli 100 työntekijää, on tiellä turmioon. On hankala löytää perusteita edes 10 ihmisen yhtäaikaiselle rekrytoinnille yrityksen alkuvaiheessa. No, raskas teollisuus erikseen.

Mikäli lähdetään miljoonien riskirahalla liikenteeseen, niin vaarana on, että todellisuuden taju hämärtyy. Harva ihminen on tottunut käsittelemään sellaisia summia, jossa on enemmän kuin neljä nollaa peräkkäin.

Täällä jalkapallomaailmassa ilmiö on myös tuttu; äkillinen rikastuminen laittaa pään pyörälle. Kun kehitysmaasta tulleelle pelaajalle saadaan hyvin menneiden näyttöjen ja peliesitysten jälkeen aikaiseksi sopimus johonkin seuraan, on tälle maksettava korvaus viikossa yleensä yhtä suuri kuin mitä hänen koko kylänsä kaukana kotimaassa saa vuodessa yhteensä. Monella pää menee pyörälle ja urakehitys vaihtuu automerkin kehitykseen. Vihreän veran ruhtinaista tulee baaritiskien kuninkaita. Pelikaverit vaihtuvat petikavereihin ja eletään kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen päivä tuleekin, kun pelisuoritukset eivät enää vastaa sopimuksen arvoa. Ei tulekaan jatkosopimusta, tulee monoa.

Eräskin tarina kertoo nigerialaisesta pelaajasta, joka tienasi vaatimattomat 50 000 puntaa viikossa. Palkka sumuisilla saarilla maksetaan yleensä joka viikon ensimmäinen päivä. Tavallisesti tämä kyseinen pelaaja oli jo perjantaina kysymässä förskottia.

Eräälle ystävälleni, joka on ex-ammattilaispelaaja, oli tuttua ihmetellä nuorten afrikkalaisten pelikavereidensa ajatuksen juoksua, kun nämä pyysivät “pikkuvippinä” kolmeatuhatta euroa käydäkseen kaupassa ostamassa ruokaa. Ja vain viisi päivää aikaisemmin heille oli maksettu palkkana kaksikymmentä tuhatta euroa.

Tuo sama rahasokeus voi olla vaarana myös yrityselämässä, jos mopo karkaa käsistä. Tai jos hyppää suoraan liikkuvaan Ferrariin.

Jorma Ollilan ja Risto Siilasvuon 30 miljoonalla tukema Fruugo kävi viime vuoden lopulla kyljellään poltettuaan ensin kaiken rahansa mm. 125 henkisen organisaation pyörittämiseen. Viime syksynä oli rahat loppu ja liikevaihto kuukaudessa oli suurin piirtein sama kuin Jorma Ollilan viiden ja puolen tunnin palkka. 30 miljoonalla oli saatu pystyyn verkkokauppa. Ihan hieno sellainen.

Jos etenee alussa pienin ja harkituin askelin on helpompi viheltää peli poikki, palata takaisin ja ottaa uusi suunta, kuin jos on polttanut 30 miljoonaa johonkin mikä ei ole ollut lähellekään sen arvoista. Huomaamattoman toimijan virheitä ei noteeraa kukaan eikä pieni takapakki käy ylpeyden päälle. Fruugon ja vastaavien yritysten kohdalla lööpit ovat jauhaneet jo vuosia ja mahdollisen mahalaskun jälkeen aidat naurismaalla nauravat röhöä. Se on maan tapa valitettavasti. Ja rahamiesten ego ei sitä hevillä kestä vaikka kukkaro kestäisikin.

On aivan luonnollista, että jos on sijoittanut johonkin aikaa, rahaa ja vaivaa, sen haluaa viedä loppuun – maksoi mitä maksoi. Niinpä nytkin Fruugon omistajat pumppasivat muutamia miljoonia lisää rahaa yritykseen, kun se makasi rutiköyhänä kylkiasennossa. Joskus tulee kuitenkin hetki, jolloin olisi syytä viheltää peli poikki. Fruugon kohdalla “menestys on aivan nurkan takana” –mentaliteetti saattaa maksaa omistajilleen vielä muutaman lisämiljoonan ennen kuin Jorma sulkee lompsansa ja Risto rahasiilonsa.

Toinen, toivottava, mahdollisuus on, että firman vetäjät ovat viimein tajunneet rahan arvon ja kyykystä lähtevät kurottelemaan kohti tähtiä hieman virheistä viisastuneina.

TopSpot – Tyvestä kohti latvaa

Minäkin olen monesti miettinyt, että olisihan se kiva, että voisi kerrankin kulkea hieman suurempia polkuja pitkin alusta asti. TopSpotin suhteen kiersin puolen kymmentä rahaisaa tahoa, mutta en onnistunut ketään vakuuttamaan suunnitelmieni suuruudesta. Tai ehkä en itse ollut tarpeeksi vakuuttava pitkine hiuksineni ja kravatittoman olemuksen ja vaatetuksen takia. Mitä luultavimmin en vain tuntenut tarpeeksi oikeita ihmisiä tältä alalta.

Toisaalta olen tällainen takametsien tallaaja luonteeltani ja pidänkin siitä, että lähden rakentamaan jotain tyvestä huipulle asti sellaisella alalla, jota kukaan ei vielä ole ennen korkannut. Jalkapallo menestyksekkäänä, eettisenä ja yhteiskunnallisena liiketoimintana saattaa kuulostaa yhtä todennäköiseltä kuin Suomen maajoukkueen pääsy arvokisoihin. Mutta ainakin minä uskon siihen täysillä - Jonain päivänä Suomi pelaa kisoissa!

Tyvestä kohti latvaa –malli on toiminut minun kohdallani hyvin. Olen oppinut paljon asioita. Ei se ole toki ainoa yrittämisen malli, mutta sanoisin, että tässä saa kokonaisvaltaisemman käsityksen yrittämisen haasteista. Pienin askelin etenevä kokee myös enemmän onnistumisen elämyksiä, kuin suuria suupaloja haukkaava.

Loppukanootti

Kiitoksia taas tästä kerrasta! Ensi kerralla tahdon jatkaa tämän aiheen vierestä ja päästä jakamaan hyväksi koettuja palveluita ja metodeja yrityksen alkuvaiheeseen ehkäpä hieman konkreettisemmin kuin mitä tähän asti. Pitääkin tutkailla, josko tähän saisi jotenkin pysyvästi näkyville sellaista linkkilistaa kyseisistä palveluista, joita minä ja te lukijat olette yrityselämän seikkailuissa löytäneet. Linkkejä saa lähettää minulle esim. kommenttiosastoon. Poimin ne sieltä sitten talteen kaikkien nähtäville.

Mikko

Niksipirkassa on viisauden alku

Köyhistelyn ja hassunhauskojen käytännön poppakonstien raamattu, Niksipirkka, opastaa meitä yrittäjiäkin uran alkuvaiheessa oikeille poluille.

Miten vähällä sitä loppujen lopuksi pärjääkään, kun uhraa hieman ajatusta ja miettii huolella mikä onkaan tarpeellista ja mikä ei.

"Sateessa pyöräillessä jalat yleensä kastuvat. Helpon ja halvan sadeasun saat, kun kierrät puutarhaletkua jalkojen ympärille ja kiinnität koko komeuden hakaneulalla" (Pirkka 4/2003)

On hyvä miettiä, että tarvitsetko oikeasti sen oman toimiston vai voitko tehdä töitäsi kotoa käsin tai jakaa toimiston muiden kanssa? Voitko käyttää vanhaa tietokonettasi tai ostaa käytetyn? Tarvitko välttämättä uusia maksullisia ohjelmistoja vai voitko käyttää vaikka open source –pohjaisia ilmaisia tuotteita?

Jos olet hakenut jonkun yrittäjälainan, niin 20 000€ tililläsi saattaa yhtäkkiä vaikuttaa paljolta ja muutamien satasten investoinnit pieneltä siinä numerojonossa. Karkkirahaa, niin kuin muutama miljardi suhteessa Kreikan valtion kokonaisvelkaan.

Mutta muutamalla satasella, jonka kuluttaa niihin upeisiin kultareunaisiin käyntikortteihin, saattaa saada paljon enemmän hyötyä sijoittamalla sen johonkin muuhun. (Ja lisäksi käyntikortit kannattaa tilata ehdottomasti täältä: http://www.moo.com)

Älä siis sokaistu rahan käytön suhteen, sillä se kuluu paljon helpommin tililtäsi kuin se sinne karttuu. Ensimmäinen tehtävä onkin lajitella investoinnit pakollisiin ja sellaisiin, joita ilmankin pystyt toimimaan omalla alallasi riittävän hyvin.

"Hyvä keino yösuunnistuksen harjoitteluun on laittaa mustat sukkahousut päähän. Maasto pimenee sopivasti, eikä hyttysiäkään tule silmiin." (Pirkka 5/2003)

Alussa tapahtumat etenevät hitaasti. Paljon hitaammin kuin ikinä haluaisitkaan. Nuori, ketterä ja intoa puhkuva yritys huomaa pian, että päätökset suuremmissa firmoissa venyvät ja paukkuvat.

Jos yösuunnistus on alasi, niin päiväsaikaan sitä voi kyllä treenata sukkahousut päässä, mutta en suosittele, että jätät ansiotyösi ennen kuin yö saa.

Selväjärkisemmin sanottuna on taas miettimisen paikka siinä, milloin irrottautua päätoimiseksi yrittäjäksi. Pystytkö tekemään valmistelevia toimia muutaman tunnin illassa nykyisten töiden ohessa? Voitko jättäytyä puolipäiväiseksi työntekijäksi? Tai ehdottaa nykyiselle työnantajalle jotain ratkaisumallia, josta olisi molemmille hyötyä?

Monesti yrittäjälle aikaisempi työnantaja on myös ensimmäinen asiakas. Ei kannata lähteä siis ainakaan ovet paukkuen, vaan olla asian suhteen avoin ja etsiä yhteistyömahdollisuuksia tai ainakin sopuisaa ja joustavaa eroa.

Muistan, että itsekin aloitimme Suomessa Piiraisen Tonin kanssa yritystoiminnan vähän liian nopeasti ja liian reteesti. Johtui ehkä siitä, että Bangladeshissa olin tehnyt köyhäilyn maailman ennätyksen ja aloittanut Sisu Technologies Ltd:n n. 200€:lla sikäläisen liikekumppanini vanhempien yläkertaan.

Suomessa laitoimme yhdessä pystyyn Base International Oy:n ja lähes ylitse kuohuvasta innostuksesta huolimatta ensimmäisenä vuotena puhelin ei paljon pirissyt. Saimme tukiaisia ja yrittäjälainan mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ne olisi voinut sijoittaa paremmin. Toinen meistä olisi voinut pitää työpaikkansa ja tienata rahaa tai tehdä töitä alihankintana entiselle työnantajalleen. Ne pitkät päivät, joita teimme, tuntuvat nyt hieman ylimitoitetuilta. Vähemmälläkin olisi voinut päästä ja saada jopa enemmän. Nyt söimme omasta kuormasta ja rahat katosivat tililtä 14 tunnin työpäivistä huolimatta. Missä oli Niksipirkka silloin?

Sukkahousuista on moneksi;

http://ls.purkki.org/jokes/niksipirkka.txt

Anybody can cook!

Katsoin animaatioelokuvan Ratatouille,  jonka tarinassa on kaikille yrittäjyydestä kiinnostuneille oiva iskulause: “Anybody can cook!”. Samanlaista kannustinta tarjoilee Helsingin Sanomien kolumnisti Henna-Kaisa Sivonen kirjoituksessaan: “Yritys pystyyn”. Kannattaa lukea!

Yrittäminen on sitä, mitä sen haluat olevan

Saman kolumnin kommenttiosastolta, kaiken sen perinteisen eimekuitenkaanmitäänosata-, verottajaonperseestä- ja olenovimatto –tyylisten kommenttien joukosta, löytyy kuitenkin se opettavaisin tarina. Se kertoo mentaliteetista, joka maassa vallitsee ja jonka takia niin monet eivät uskalla lähteä itseään toteuttamaan. Aion laittaa sen kokonaisuudessaan tähän, sillä sen lukeminen on omiaan nostamaan taistelutahdon kymppiin. Kommentin otsikko on “Yrittäminen ei ole puuhastelua”.

“Yrittäjyys pitää lähteä selkeästä visiosta sen suhteen, mikä on liiketoiminnan ydin ja ajatus siitä, miten sillä oikeasti voi tehdä rahaa. Pahinta, mitä ihminen voi itselleen tehdä on lähteä yrittäjäksi harrastuspohjalta. Yrittäjyys on pahimmillaan hirveä taloudellinen tragedia ja vain sillä, että aktiivisesti pyrkii luomaan tehokkaampaa ja tuottavampaa toimintatapaa jo hyväksy havaittuun ja tuottavaan työhön vie asioita positiiviseen suuntaan. Pitää olla ahne, itsekäs ja suomeksi sanottuna "täysi mul..u" . Usein puhutaan, kuinka yrittäjä joutuu tekemään kovia päätöksiä. Ne, joita kovat päätökset koskevat harvoin kokevat toiminnan järkeväksi ja siitä syystä yrittäjää harvoin kiitellään vaikeista päätöksistä, olivat ne sitten kuinka välttämättömiä tahansa.

Pitää myös muistaa, että noin 10 % työntekijöistä on täyttä kuraa ja mikään ei paranna tuottavuutta kuin tästä  porukasta eroon pääseminen mahdollisimman nopeasti. Ystäviä tai ystävien ystäviä ei missään nimessä kannata palkata, sillä, kun nämä osoittautuvat heikoiksi valinnoiksi, on ikävä kehoittaa heitä hakemaan työtä muualta. Kura ulos sitä mukaan, kuin heikkoja piirteitä alkaa ilmaantumaan. Palkka maksetaan tuloksista, ei paikalla olemisesta.

Silloin, kun menee huonosti, menee yöunet ja kun menee hyvin, niin ympäristö on kateellinen. Verottaja, palkansaaja ja kaikki muut saavat ensin rahansa ja yrittäjä on rahansaajana AINA VIIMEISENÄ LISTALLA.

Jos minulta joku kysyy neuvoja yrittämiseen, niin poikkeuksetta olen sanonut, että " älä ryhdy ". Pääsee paljon helpommalla, kun menee palkkatyöhön jolloin joku muu hölmö vastaa siitä, että rahaa tulee. Itse voi olla vaikka joka toinen päivä sairaslomalla.
Siinä vaiheessa, kun harrastuksesta ryhtyy tekemään työtä, niin tee se ainakin siten, että et ryhdy yrittäjäksi. Siinä hommassa tulee menemään rahat, terveys ja aiemmin mukava harrastus alkaa vit..aan. Suomeen pitäisi perustaa virasta, johon pitäisi ensin hakemuksella ilmoittaa millaista yritystä on perustamassa, jollon kaikkeen kehnoimmat ideat saataisiin karsittua jo tässä vaiheessa pois ja kunnon uhkasakko päälle, jos ressukka yrittäisi huonoa ideaansa lähteä toteuttamaan.

Kansantalous ei kasva sillä, että joku mummo tekee 'tosi kivoja käsitöitä'.. “

Hyvät naiset ja herrat: tuo yläpuolinen kommentti on lähes kokonaisuudessaan täyttä paskaa. Sen taustalla mitä luultavammin löytyvä syvään katkeroitumiseen johtanut henkilökohtainen tragedia on ainoa syy, miksi tälle ei jaksa nauraa röhöä.

Yrittäjän ei tarvitse olla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan tai luonteenpiirteiltään mikään erikoisyksilö. Kyllähän keittiössä on kuumaa ja asioita voi mennä pieleen. Riippumatta kokkien määrästä ihan varmasti välillä niin käykin, mutta tämän sopan tärkein mauste on uskallus ja sen maku peittää alleen pienet epäonnistumisen pelon vivahteet ja lannistamisen ilmapiirin.

Anybody can cook!

Sillä aikaa Bangladeshissa…

Minun ei tarvinnut kokata Bangladeshissa, sillä se ei ole siellä valkoisen miehen hommaa, tai miehen yleensäkään. Tapasin aikaisemmin mainitsemani Aiesecin paikallisia nuoria opiskelijajohtajia ja yksi heistä tarjoutui majoittamaan minut kotiinsa. Koti oli kaukana keskustasta, pienessä parin miljoonan ihmisen lähiössä nimeltä Mirpur.

Minulla oli kova hinku opetella paikallista kieltä ja saatoinkin aika pian haastella asioista kadunmiehen kanssa. Yleensä heitä oli ympärilläni satamäärin, jos satuin kadunkulmaan seisahtamaan. Kielen opiskelun lomassa kuitenkin halusin tehdä jotain konkreettista, kun tänne oli kerran tultu. Minua ei huvittanut enää mennä töihin pieniin vapaaehtoisjärjestöihin, joista olin saanut tapahtumien johdosta niin huonon ja epäluotettavan kuvan. Viikko saapumiseni jälkeen, kun “Working for Better Life” –järjestön johtaja oli potkinut minut ja 50 muuta ihmistä työpaikastaan, paistatteli hän erään paikallisen lehden sivulla 10 000$:n shekki kourassa yhdessä lahjoittajan, Citibankin johtajan, kanssa.

Ymmärsin kuinka Bangladeshin kaltaisissa maissa ihmiset, joiden karisma ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet saattaisivat edesauttaa tekemään niin paljon hyvää, ajautuvat pimeälle puolelle rahan perässä. Tämä kyseisen järjestön johtaja oli sulavakielinen paskansuoltaja. Eli toisin sanoen myyjistä mitä parhain, jos olisi käyttänyt taitojaan toisin. Toiminnallaan hän sai minut tuntemaan itseni hyväksikäytetyksi muurahaiseksi, jonka usko auttamiseen hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön kautta oli pysyvästi mennyt.

Idealismi ja usko hyvän tekemisen tarkoitukseen ei mihinkään kadonnut, mutta ymmärsin, että on parempi olla kuskin paikalla, kun rahan käytöstä päätetään.

Toinen tapaus, joka opetti minua ja karisti ennakkoluulojani, tapahtui noin pari viikkoa saapumiseni jälkeen. Eksyin eräänä päivänä ohjelmistoalan messuille Dhakan messukeskukseen ja olin tietenkin hämmästynyt siitä, että Bangladeshista löytyi niinkin modernia osaamista. Vaikka enhän minä viimeistä kahta viikkoa mitään bambumajaa ollut asuttanut. Tapasin messuilla kolme 18 -vuotiasta kaveria, jotka olivat koodanneet hienon 3D-pelin opiskelujensa ohessa. Otin heidän yhteystietonsa ylös.

Viikko tuosta ensimmäinen yritykseni, Sisu Technologies Ltd, perustettiin. (sisu = vauva banglaksi).

Mitä yhteistä on Indiana Jonesilla ja TopSpot Oy:llä?

Ehkä joku on huomannutkin, että koetan tässä blogissani jöngloorata sujuvasti kahdella, välillä kolmellakin, pallolla. Koetan rakentaa siltaa menneisyyden ja nykyisyyden kuilun yli – välillä jonkin vinkin/neuvon tarjoten tai johonkin toisaalle viitaten.

Jos joskus vaikuttaa, että silta on aasin, niin en pyytele sen kummemmin anteeksi. Aasi tai Korkeasaaren apina – meitä on moneen junaan ja menestys, mitä ikinä tekeekään, ei karvoihin katso. Tai kavioihin. Ja kun istun nyt junassa kohti Sveitsiä ja mietin muutaman viikon takaista tilannetta, jolloin edessäni oli pelkkä tyhjä taulu, niin silta tämän tarinan aikaisempien kappaleiden välille alkaa hahmottua. Vähän kuin siinä Indiana Jones rainassa, jossa sen kuilun yli piti ottaa “leap of faith”. Olette varmaan nähneet. Siltahan se siinä.

Ja se silta on ennakkoluulottomuuden silta. Ennakkoluulottomuus voi mielestäni tarkoittaa itseluottamusta, pelon voittamista tai myös sitä perinteistä sisua. Muutama viikko sitten ei ollut mitään muuta kuin se läppäri ja puhelin edessäni, päämäärä mielessäni. Sitten ryhdyin töihin ja heittäydyin virtaan. Matkustin Wieniin, tapasin kymmenittäin uusia mahtavia ihmisiä ja uusia ovia on avautunut yllättävistäkin suunnista. Nyt matkustan Sveitsiin ja kuka tietää mitä tapahtuu? No, ei kukaan. Mutta jos tapahtuu, niin tartun heti ennakkoluulottomasti tilaisuuteen kiinni.

Ei ole mitään valmista suunnitelmaa, joka osaisi nämä ennustaa. Ei mitään kaiken tietävää johtoryhmää. Kun hyppää virran vietäväksi, niin eteen kuohuu kysymysmerkkejä, jotka pitää vastauksilla vaientaa. Valintoja ja päätöksiä, kyllä ja ei. Kun alussa on itselleen asettanut päätavoitteet, niin huomaa, että jokin reitti sieltä alkaa hahmottua. Väistämättäkin välillä valitsee väärin, mutta olisihan se mielettömän tylsää aina pelata varmaan hevosta. Tai aasia.

Lupasin muistaakseni edellisellä kerralla kirjoittaa verkostoitumisesta, mutta näin ne suunnitelmat muuttuvat. Ehkäpä ensi kerralla!

Suomi käy sotaa – paperisotaa

Onhan sen syytäkin, kun paperiteollisuus on vielä Suomen talouden selkäranka. Ehkä tällä sodalla ei ole niin suurta vaikutusta Suomen valtiontalouteen kuin mitä USA:n harrastamilla oikeilla sodilla on sen talouteen. Kuitenkin valtion ja sen lieassa olevien eri virastojen ja muiden tahojen harjoittama suunnitelma- ja raportointiterrori hankaloittaa niin pienen kuin suuremmankin yrityksen taistelua busineksen verihurmeisilla sankarikentillä huomattavasti.

Edellisessä blogikirjoituksessani kirosin turhien suunnitelmien tekemiseen kuluvaa suurta työmäärää vaikka vähemmälläkin selviäisi. Miksi joka paikkaan pitää tehdä omat paperit? Miksi paperit täytetään suunnitelmilla ja budjeteilla jopa viiden vuoden päähän, vaikka kaikki tietävät, että Korkeasaaren apinakin osaa arvata luvut ja tulevaisuuden tapahtumat paremmin. Miksi välillä tulee kafkamainen tunne, kun juttelee paperinpyörittäjäbyrokraateille? Seuraavassa muutama syy miksi meidät pakotetaan mukaan tähän paperisotaan. Lopussa muutama vinkki kuinka sodasta voi selvitä hengissä.

IT-diaspora ja tukiviidakko

Suomen valtion, kuntien ja kuntajärjestöjen sekä lukemattomien muiden virastojen eri järjestelmät eivät keskustele keskenään. Jo pelkästään Oulun kohdalla 100km säteellä on yli 70 potilastietojärjestelmää. Suomessa erilaisia henkilötietojärjestelmiä lienee yli 10 000 kpl.

Eri järjestelmien integrointeihin käytetäänkin mielettömiä summia, jotta hajaannukseen saadaan jotain tolkkua. Osasyyllisenä kaaokseen näkisin suuret IT-firmat, jotka eivät ole halunneet lahdata lypsävää lehmäänsä. Tieto, Logica, Digia ja kumppanit ovatkin hykerrelleet tyytyväisinä viime vuodet matkalla pankkiin.
Tällä hetkellä Suomen Teollisuuden Juhlarahastossa SITRA:ssa on vireillä hanke, joka toteutuessaan toisi helpotusta muun muassa tähän ongelmaan. SITRA:n kaavailemat palvelukeskukset pyrkisivät yhtenäistämään järjestelmiä ja samalla keskittämään IT-ostot osaaviin käsiin. Mallimaana toimii Tanska, jossa henkilötietojärjestelmät on jo 70-luvulta lähtien keskitetty yhteen suureen tietokantaan, jota kaikki muut oheisjärjestelmät käyttävät. Toteutuessaan hanke säästäisi jopa miljardeja euroja verorahoja.

Sekaannusta ei ole pelkästään IT-infra-alalla, mutta myös erilaisten yritystukien ja yritysten toimintaa taloudellisesti auttavien järjestelmien, hankkeiden ja järjestöjen kirjo on huomattava. Ja jokaiseen joutuu tekemään omat hakemukset, raportit ja maksatusselonteot. Osittain tähän on syynä juuri tuon yleisen IT-infran heikko taso ja yhteensopimattomuus. Tieto ei kulje niin kuin sen “tietoyhteiskunnassa” pitäisi kulkea.
Olen käyttänyt oheisia kuvia selittäessäni eri yrityksille ja yrittäjille tällä hetkellä käytettävissä olevista tukimahdollisuuksista. Tässä ei kuitenkaan ole läheskään kaikkia rahoituslähteitä. EU-rahahanat tulevat vielä erikseen ja TEKES:in kymmenet eri ohjelmat. Yhdessä nämä mainitut asiat aiheuttavat yrittäjälle suurta taisteluväsymystä.




Asiakaspalvelu, ohoi!

Jos aloitteleva yrittäjä sattuu astumaan kaiken tämän jälkeen suoraan miinaan ja saa virastossa vastaansa asiakaspalveluskorpisoturin, joka on saanut oppinsa vanhassa kunnon Neuvostoliitossa, niin häntä ei pelasta enää mikään.

Kun TEKES-miehen urheiluauto kurvaa pihaan ja hän astelee sisään nahkasaappaissaan, niin lannistaa hän pelkällä olemuksellaan yrittäjän toiveikkuuden ja olo on kuin The Virtanen –bandillä.

Minä ja partnerini ohjelmistofirman alkuvaiheilla saimme kuulla monta kertaa väheksyviä “Pojat, Pojat…” –tyylisiä kommentteja. TEKES-mies on oikeasti olemassa, mutta toivottavasti jo hyllytetty pois taistelukentiltä “toimistotehtäviin”.

Vaikka järjestöt ja virastot ovat viime aikoina parantaneetkin palveluaan, niin vielä nytkin yrityksen käynnistämisen yhteydessä sain TopSpot Oy:n lainahakemukseen vastauksen Oulun Finnveran rahoituspäälliköltä puhelimitse; “Teidän yrityksellänne ei ole liiketoimintapotentiaalia”. Pitäisin tätä varmaan lannistavana kommenttina, jos olisin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Kun virastoissa asioidaan ihmisten kanssa, joilla itsellään ei ole minkäänlaista yrittäjätaustaa, on syytä olla varovainen. Päätöksiä tehdään monesti pelkkien numeroinen perusteella, jos yrittäjä ei ole luonut henkilökohtaista suhdetta hakemuksen käsittelijöihin. Minä lähetin hakemukseni Finnveran uuden nettipalvelun kautta. Ja koska toimialani oli niin outo, hakemuksen käsitteli logistiikka- ja rakennusalan rahoituspäällikkö, noin 60-vuotias naishenkilö. Ei ehkä paras ihminen arvioimaan jalkapalloliiketoimintaa ja sen potentiaalia. Jotenkin hän kuitenkin teki laskelmansa ja ilmoitti puhelimessa hakemukseni tulleen hylätyksi, kuten yllä kuvailin.

Koska alkuvaiheessa nämä tukiviidakon rahat saattavat olla elintärkeitä yritykselle, niin on syytä valita tarkkaan kenen kanssaan asioi. Yrittäjällä on täysi oikeus saada tietoon hakemuksensa käsittelijän taustat. Ja valita itselleen varmasti sellaiset yhteyshenkilöt, jotka ymmärtävät mistä on kyse. Kyllä, se paranee vaihtamalla!

On hyvä ottaa selvää mitä hakemuksen käsittelijät painottavat ja mitä he haluavat hakemuksissa nähdä. Tämä selviää kysymällä. Mikäli jostain saat käsiisi “prujut” eli jonkun vanhat hakemukset, niin ota niistä vinkkiä. Niin kuin silloin kouluaikoina.

Käytä paljon selkeitä kuvia. Tee hakemuksiisi näpäkät introt, jossa kerrot hankkeesi ytimen, työllistävät vaikutukset ja lyhyesti taloudellisen kasvun lähivuosina. Hullua kyllä, vaikka haluaisit pitää yrityksesi pienenä ja vakaana, niin kasvuyritykset ovat niitä, joista kaikki puhuvat ja jotka keräävät kaiken huomion. Ne ovat sitten myös niitä, jotka monesti kaatuvat rymisten. Suurten puheiden kasvuyrityksiin saa helpommin tukiaisia, kuin hitaasti kiiruhtaviin.

Myös toimialat vaikuttavat suuresti. Seksikästä on ohjelmistoala ja yhä vain erilaiset tekniset tuotteet, vaikka niiden tukemiseen menee huomattavasti enemmän rahaa, aikaa ja ne ovat myös epävarmempia menestymään. Palveluinnovaatiot, kuten omani, ovat paljon hankalammin ymmärrettäviä hankkeita tukilautakunnille.
Valitettavasti homma on vähän kuin kouluajoilta, jolloin ne luokan kovaäänisimmät saivat kaiken huomion. Hiljaiset puurtajat kasvavat yhteiskunnan tukipilareiksi, kun taas äänekkäät räkänokat kaatuvat ensimmäiseen vastoinkäymiseen ja tarttuvat pulloon.

Mikäli hakemusten tekeminen ei ole ominta alaasi, niin siihen voi löytää apua muilta yrittäjiltä. Olen itse huomannut, että varsinkin start-up -yrittäjien joukossa on sellaista positiivista “vaihdantatalous” –mentaliteettia. Eli jos rapsutat jonkun selkää, niin se joku kyllä rapsuttaa sinun. Näin ollen verkostoituminen muiden yrittäjien kanssa kannattaa heti alusta alkaen ja siihen on kyllä tilaisuuksia, kun pitää silmänsä auki.

Verkostoitumisesta, lempiaiheestani, lisää myöhemmin.

Arrivederci!

Suunnitelmien aika on ohi

Pöydälläni on läppäri, puhelin, kynä ja vihko. Läppärissä netti, jonka kautta koko maailma on sormieni ulottuvilla. Katto pään päällä. Helpottavinta tässä aloituksessa on se, että tiedän mihin suuntaan lähteä. Ja vaikka en tiedä mitä kaikkea tielleni osuu, niin on tärkeää tiedostaa oma tehtävä ja rooli. Meitä on tässä yrityksessä nyt kaksi ihmistä ja olemme pitäneet alkupalaverin, jonka jälkeen tiedämme molemmat omat roolimme. Hän myy ja minä teen kaiken muun. Yksinkertaista ja helpottavaa. Toimimme urheiluliiketoiminnan parissa. Hän on toiminut alalla yli kymmenen vuotta. Minä en tiedä koko hommasta hittoakaan.

Kun astuin vuonna 2004 Dhakan lentokentältä ulkopuolella odottavan kirjavan ihmismeren eteen, en tiennyt mihin suuntaan lähteä. Äänekäs ihmismassa ojenteli käsiään kaltereiden läpi vastaanottokatoksen suuntaan, jossa seison valkeana kuin lakana. En mitenkään erityisesti pelosta tai jännityksestä kalvakkana – pohjoisen poikana en ollut nähnyt aurinkoa moneen kuukauteen. Olin saapunut toiseen maailmaan, joka oli jotain ihan erilaista kuin mikään koskaan kokemani.

Olin opiskelujeni jälkeen etsinyt kuumeisesti työpaikkaa ulkomailta. Minulla oli suunnitelmana nähdä maailmaa - eikä pelkästään turisti-turrena - vaan vähän pysyvämpänä asukkina. Ihan sama missä. Lähetin CV:itä ympäri maailmaa ja joihinkin myös vastattiin. Minut jopa lennätettiin Saksaan pariin työpaikkahaastatteluun, mutta jäin molemmissa toiseksi. Panama City, Melbourne, Wien, San Francisco… Ehdin jo mielessäni asettua noihin kaikkiin paikkoihin asumaan ennen kuin kuulin kylmät uutiset. San Franciscosta Google soitteli yllätyksellisiin aikoihin moneenkin kertaan minua haastatellakseen. Pääsin viimeiselle haastattelukierrokselle eräänä perjantai-yönä suoraan Oulun keilahallin radalta numero 18. Liian monta olutta nauttineena en pystynyt puhelimessa selvittämään muistaakseni hyvinkin yksinkertaisia ohjelmointitehtäviä riittävän selkeästi langan toiseen päähän. Se jäi viimeiseksi yhteydenotoksi Googlelta. Toistaiseksi. Firman ostotarjouksia odotellessa…

Aiesec muutti elämäni

Kansainvälinen, maailman suurin opiskelijajärjestö Aiesec, jossa olin koko opiskelujeni ajan aktiivisesti mukana, tarjosi minulle paikkaa Bangladeshista. Aasiaan? Mikä ettei, ajattelin, ja lähetin paperit. Ilmeisesti olin ainoa hakija Working for Better Life –nimisen vapaaehtoisjärjestön tarjoamaan IT-yleismiehen paikkaan, sillä minut hyväksyttiin jo heti seuraavana päivänä.

Lähdin otsa kirkkaana raatamaan Paremman Elämän puolesta! Pistin blogin pystyyn osoitteeseen: http://www.perala.net, hommasin liput, pidin läksiäisbileet, annoin kämpän pois, lohdutin äitiä, ettei se niin paha paikka voi olla, mitä sanotaan, ostin taskulampun sähkökatkosten varalla, otin parit pistokset lääkäriopiskelijalta ja sain potkut kyseisestä työpaikasta kolme päivää ennen matkaani.

En kertonut maailmanennätyspotkuista kenellekään, vaan lähdin matkaan. Olin ilmeisesti erehtynyt siitä, kenen elämän parantamisen puolesta tuota työtä olisi pitänyt tehdä. Järjestön johtajalla taas ei siinä kohtaan ollut mitään epäselvyyttä. Kuulin jälkeenpäin, että hän pyöritti aika tyypilliseen bangladeshilaiseen tapaan maahan virtaavia avustusrahoja järjestönsä kautta omaan lompsaan. Kun joku työntekijä tämän huomasi, antoi hän kaikille kenkää. Minä lensin pihalle samalla ovenaukaisulla.

Aiesec teki kaikkensa järjestääkseen minulle uuden työpaikan, asunnon ja hyvät olosuhteet. Muutaman työtarjouksen sainkin heidän kauttaan, mutta minua kiinnostivat jo muut mahdollisuudet. Mutta niistä lisää myöhemmin. Aiesecia voin suositella kaikille varauksettomasti. Se on upea järjestö, jonka palveluita tulisi suomalaisten yritysten käyttää paljon enemmän.

Liika suunnittelu on kuin purjehtiminen = turhaa

Vai miten se puhkikulunut sananlasku menikään? Nyt kaikki tätä lukevat seilorit rykivät voimakkaasti ja ryhtyvät heittelemään niitä jo 80-luvulla pois muodista menneitä purjehduskenkiään tähän suuntaan, joten jätetään purjehduksen parjaaminen toisaalle. Keskitytään sen sijaan ylenpalttisen suunnittelun mollaamiseen.

Elämässä voi sattua mitä yllättävimpiä käänteitä ja samoin busineksessa. Minun piti lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi Bangladeshiin ja ehkä ajautua kirjalliselle uralle, mutta minusta tulikin sarjayrittäjä. Firman piti tehdä viime vuonna 3 miljoonaa euroa liikevaihtoa, mutta se tekikin vain 1,5 miljoonaa sen takia, kun amerikkalaiset eivät jaksaneet raahata hanuriaan kauppaan tarpeeksi ahkerasti. Maailman “viisaimmat” pörssianalyytikot ovat kuin ennustajaeukkoja, joiden vihjeet suattavat ossuu oikiaan tai suattavat olla osumattaki. Todistetusti Korkeasaaren paviaaneiltakin voi saada tuottavampia vihjeitä. Tai sitten apinakaan ei aina muista ottaa huomioon Islannissa räjähtävää tulivuorta. Ja suunnitelmat muuttuvat.

Olen tehnyt budjetteja ja toimintasuunnitelmia kahden Raamatun verran, mutta aina tulee eteen jotain, mikä tekee eilisen suunnitelmista selvän. Mielestäni henkilöiden roolit, tavoitteet ja tehtävät sen sijaan ovat sellaisia asioita, joiden suunnittelu ei ole turhaa. On siis tärkeää valita ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka pystyvät itsenäiseen ja oma-aloitteeseen työhön sekä ovat tavoitteellisia. Ja alun alkaen kannattaa miettiä, tarvitaanko jotain tehtävää varten oma työntekijä vai voiko sen ostaa ulkopuolelta.

Oheisessa kuvassa on Yritys10:n suunnitelmat. Oikealta nimeltään siis TopSpot Oy.

Toki löytyy myös pakollinen esitys liiketoiminnasta ja palveluista. Näillä olen ajatellut pärjätä, sillä muut asiat minulla on päässäni ja pystyn ne näiden perusteella vakuuttavasti esittämään, mikäli joku kysyy. Valitettavasti byrokratian rattaisiin tarvitaan raskaampaa kamaa.

Tarvitsisinko oikeasti diplomityönpaksuista liiketoiminta-suunnitelmaa tai viiden vuoden päähän “laskettua” budjettia? Tulee mieleen läjäpäin asioita, jotka ajavat aloittelevan yrityksen toiminnassa kyseisten dokumenttien viilaamisen ja päivittämisen ohi. Puhumattakaan siitä, että tukiviidakossa selvitäkseen niistä pitää tehdä puolen kymmentä eri versiota kaikkia tahoja miellyttääkseen. Ja aina tulee uusia hakemuksia ja uusia raportteja. Se työ ei lopu koskaan ja harvoin olen tavannut ihmistä joka siitä oikeasti pitäisi. En pienissä firmoissa, enkä suurissakaan.

Ylenpalttisen paperisodan suureksi sotaherraksi voi jopa erikoistua ja keräillä ihailtavia katseita muilta: “Tuo kaveri on tehnyt kolme TEKES-hakemusta, kirjoittanut viisi liiketoimintasuunnitelmaa Finnveralle ja raportoinut kaksi EU-projektia Brysseliin. On se kova! Se varmaan päätyy johtamaan jotain valtion suurta virastoa.”

Eli miksi tuhannet ihmiset tuhansilla työpaikoilla käyttävät aikaansa näinkin turhanpäiväiseen hommaan? Tätä ajattelin pohtia ensi kerralla hieman lisää. Omassa firmassani koetan käyttää ohjenuorana: suunnitelmia vähemmän, tekoja enemmän!

Uuden alun ensimmäiset sanat

Jotta voi aloittaa jotain uutta elämässään, on hyvä käydä läpi menneisyyttään. Tämä ohjenuora sopii mielestäni jokaiselle henkilökohtaisesti kuin kokonaisille kansoille ja valtioille. Euroopastakin löytyy useita kolkkia, joiden asukkaille ei tekisi pahaa tutkiskella hieman lähimenneisyyttään ja tehtyjä virheitä.

Sillä virheitä ja erehdyksiä arvokkaampaa koulua ei olekaan; niistä oppii ja niitä osaa seuraavalla kerralla välttää. Tai sitä seuraavalla. Tulta päin –mentaliteetilla varustautuneena itselleni on ollut hankala myöntää, että jossain vaiheessa askel taaksepäin onkin kaksi hypähdystä eteenpäin. Ja loppujen lopuksi siitä on myös tässä blogissani kysymys.

Koetan kertoa avoimesti uusimman yrityksen käynnistymisestä ja kohtaamistani haasteista ja onnistumisista. Kerron sumeilematta myös tappion karvaan kalkin maku suussani pettymyksistä, virheistä ja epäonnistumisista. Niitäkin on odotettavissa. Kaikkea näitä koetan peilata aikaisempiin kokemuksiini ehkä tavallista kirjavammalta yrittäjän uraltani.

Eteenpäin työntää tieto siitä, että yrittäjä kohtaa jokapäiväisessä työssään enemmän onnistumisen elämyksiä kuin normityöntekijät. Se on tutkittu juttu, jonka voin allekirjoittaa!

Reppureissaajasta sarjayrittäjäksi

Suomessa on hyvä yrittää. Se on fakta ja syitä voi listata pitkälti. Ja vaikka tulen ruoskimaan tulevissa kirjoituksissani monia asioita, niin ne on tarkoitettu rakentavaksi kritiikiksi mahdollisista värikkäistä ilmauksista huolimatta. Kuitenkaan se, että olen itsekin saanut Suomen valtiolta (taloudellista) tukea yrittämiseeni, ei saa olla syy siihen, että tässä pitäisi ryhtyä hymistelemään asioiden olevan parhain päin. Suomi ei ole Pohjois-Korea eikä Matti Vanhanen ole Kim Jong Il.

Luultavasti kirjoitan tästä myös hieman enemmän tulevaisuudessa, mutta mainitaan näin alkuun myös se, mikä minua rakkaassa Suomenmaassa on aina riipinyt. Se on tämä negatiivinen lannistamisen kulttuuri, joka tappaa uskalluksen ja yhä uudelleen yrittämisen hengen. Suomalaisessa yhteiskunnassa se näkyy mm. siinä, että virheistä rangaistaan ja tekijä leimataan säälimättömästi ja usein pelkkien numeroiden perusteella. Mutta juuri tämän takia en halua mennä siihen enempää näin aluksi, koska en halua kirjoituksillani lannistaa ketään vaan päinvastoin rohkaista menemään tulta päin!

Joka tapauksessa; Ehkäpä olikin onni, että perustin ensimmäisen yritykseni täysin sattumalta maailmaan köyhimpiin kuuluvaan valtioon - Bangladeshiin. Tuon suomalaisille melko mystisen maan kaikkien ongelmien listaamiseen ei tämä blogi riitä, mutta onneksi yrittämisen lannistaminen tai yrittäjän huono arvostus ammattina eivät tuohon listaan kuulu.

Siitä tuntuu olevan jo aika pitkä aika, kun astuin ulos Zia International -lentokentältä kuumankosteaan Dhakan aamuun rinkka selässäni. Nyt istun Roomassa, Italiassa ja mietin kuinka muuttaa rahaksi liikeidea, jossa on olemassa monta liikkuvaa osaa ja en ole ihan varma sopivatko ne kaikki yhteen.

Ensin on aina epävarmuuden tunne, jota vastaan omat unelmat taistelevat. Tahtoisin sanoa, että lopulta unelmat aina voittavat. Mutta se on elokuvaa se. Oman pään sisällä käydään loputonta taistelua eivätkä ne alkuperäiset unelmat aina toteudu sellaisinaan. Mutta jos jokin taistelu kannattaa tehdä taistelun vuoksi, niin sitten tämä.

Tästä se lähtee!

Tervetuloa mukaan,

Mikko