Pöydälläni on läppäri, puhelin, kynä ja vihko. Läppärissä netti, jonka kautta koko maailma on sormieni ulottuvilla. Katto pään päällä. Helpottavinta tässä aloituksessa on se, että tiedän mihin suuntaan lähteä. Ja vaikka en tiedä mitä kaikkea tielleni osuu, niin on tärkeää tiedostaa oma tehtävä ja rooli. Meitä on tässä yrityksessä nyt kaksi ihmistä ja olemme pitäneet alkupalaverin, jonka jälkeen tiedämme molemmat omat roolimme. Hän myy ja minä teen kaiken muun. Yksinkertaista ja helpottavaa. Toimimme urheiluliiketoiminnan parissa. Hän on toiminut alalla yli kymmenen vuotta. Minä en tiedä koko hommasta hittoakaan.
Kun astuin vuonna 2004 Dhakan lentokentältä ulkopuolella odottavan kirjavan ihmismeren eteen, en tiennyt mihin suuntaan lähteä. Äänekäs ihmismassa ojenteli käsiään kaltereiden läpi vastaanottokatoksen suuntaan, jossa seison valkeana kuin lakana. En mitenkään erityisesti pelosta tai jännityksestä kalvakkana – pohjoisen poikana en ollut nähnyt aurinkoa moneen kuukauteen. Olin saapunut toiseen maailmaan, joka oli jotain ihan erilaista kuin mikään koskaan kokemani.
Olin opiskelujeni jälkeen etsinyt kuumeisesti työpaikkaa ulkomailta. Minulla oli suunnitelmana nähdä maailmaa - eikä pelkästään turisti-turrena - vaan vähän pysyvämpänä asukkina. Ihan sama missä. Lähetin CV:itä ympäri maailmaa ja joihinkin myös vastattiin. Minut jopa lennätettiin Saksaan pariin työpaikkahaastatteluun, mutta jäin molemmissa toiseksi. Panama City, Melbourne, Wien, San Francisco… Ehdin jo mielessäni asettua noihin kaikkiin paikkoihin asumaan ennen kuin kuulin kylmät uutiset. San Franciscosta Google soitteli yllätyksellisiin aikoihin moneenkin kertaan minua haastatellakseen. Pääsin viimeiselle haastattelukierrokselle eräänä perjantai-yönä suoraan Oulun keilahallin radalta numero 18. Liian monta olutta nauttineena en pystynyt puhelimessa selvittämään muistaakseni hyvinkin yksinkertaisia ohjelmointitehtäviä riittävän selkeästi langan toiseen päähän. Se jäi viimeiseksi yhteydenotoksi Googlelta. Toistaiseksi. Firman ostotarjouksia odotellessa…
Aiesec muutti elämäni
Kansainvälinen, maailman suurin opiskelijajärjestö Aiesec, jossa olin koko opiskelujeni ajan aktiivisesti mukana, tarjosi minulle paikkaa Bangladeshista. Aasiaan? Mikä ettei, ajattelin, ja lähetin paperit. Ilmeisesti olin ainoa hakija Working for Better Life –nimisen vapaaehtoisjärjestön tarjoamaan IT-yleismiehen paikkaan, sillä minut hyväksyttiin jo heti seuraavana päivänä.
Lähdin otsa kirkkaana raatamaan Paremman Elämän puolesta! Pistin blogin pystyyn osoitteeseen: http://www.perala.net, hommasin liput, pidin läksiäisbileet, annoin kämpän pois, lohdutin äitiä, ettei se niin paha paikka voi olla, mitä sanotaan, ostin taskulampun sähkökatkosten varalla, otin parit pistokset lääkäriopiskelijalta ja sain potkut kyseisestä työpaikasta kolme päivää ennen matkaani.
En kertonut maailmanennätyspotkuista kenellekään, vaan lähdin matkaan. Olin ilmeisesti erehtynyt siitä, kenen elämän parantamisen puolesta tuota työtä olisi pitänyt tehdä. Järjestön johtajalla taas ei siinä kohtaan ollut mitään epäselvyyttä. Kuulin jälkeenpäin, että hän pyöritti aika tyypilliseen bangladeshilaiseen tapaan maahan virtaavia avustusrahoja järjestönsä kautta omaan lompsaan. Kun joku työntekijä tämän huomasi, antoi hän kaikille kenkää. Minä lensin pihalle samalla ovenaukaisulla.
Aiesec teki kaikkensa järjestääkseen minulle uuden työpaikan, asunnon ja hyvät olosuhteet. Muutaman työtarjouksen sainkin heidän kauttaan, mutta minua kiinnostivat jo muut mahdollisuudet. Mutta niistä lisää myöhemmin. Aiesecia voin suositella kaikille varauksettomasti. Se on upea järjestö, jonka palveluita tulisi suomalaisten yritysten käyttää paljon enemmän.
Liika suunnittelu on kuin purjehtiminen = turhaa
Vai miten se puhkikulunut sananlasku menikään? Nyt kaikki tätä lukevat seilorit rykivät voimakkaasti ja ryhtyvät heittelemään niitä jo 80-luvulla pois muodista menneitä purjehduskenkiään tähän suuntaan, joten jätetään purjehduksen parjaaminen toisaalle. Keskitytään sen sijaan ylenpalttisen suunnittelun mollaamiseen.
Elämässä voi sattua mitä yllättävimpiä käänteitä ja samoin busineksessa. Minun piti lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi Bangladeshiin ja ehkä ajautua kirjalliselle uralle, mutta minusta tulikin sarjayrittäjä. Firman piti tehdä viime vuonna 3 miljoonaa euroa liikevaihtoa, mutta se tekikin vain 1,5 miljoonaa sen takia, kun amerikkalaiset eivät jaksaneet raahata hanuriaan kauppaan tarpeeksi ahkerasti. Maailman “viisaimmat” pörssianalyytikot ovat kuin ennustajaeukkoja, joiden vihjeet suattavat ossuu oikiaan tai suattavat olla osumattaki. Todistetusti Korkeasaaren paviaaneiltakin voi saada tuottavampia vihjeitä. Tai sitten apinakaan ei aina muista ottaa huomioon Islannissa räjähtävää tulivuorta. Ja suunnitelmat muuttuvat.
Olen tehnyt budjetteja ja toimintasuunnitelmia kahden Raamatun verran, mutta aina tulee eteen jotain, mikä tekee eilisen suunnitelmista selvän. Mielestäni henkilöiden roolit, tavoitteet ja tehtävät sen sijaan ovat sellaisia asioita, joiden suunnittelu ei ole turhaa. On siis tärkeää valita ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka pystyvät itsenäiseen ja oma-aloitteeseen työhön sekä ovat tavoitteellisia. Ja alun alkaen kannattaa miettiä, tarvitaanko jotain tehtävää varten oma työntekijä vai voiko sen ostaa ulkopuolelta.
Oheisessa kuvassa on Yritys10:n suunnitelmat. Oikealta nimeltään siis TopSpot Oy.
Toki löytyy myös pakollinen esitys liiketoiminnasta ja palveluista. Näillä olen ajatellut pärjätä, sillä muut asiat minulla on päässäni ja pystyn ne näiden perusteella vakuuttavasti esittämään, mikäli joku kysyy. Valitettavasti byrokratian rattaisiin tarvitaan raskaampaa kamaa.
Tarvitsisinko oikeasti diplomityönpaksuista liiketoiminta-suunnitelmaa tai viiden vuoden päähän “laskettua” budjettia? Tulee mieleen läjäpäin asioita, jotka ajavat aloittelevan yrityksen toiminnassa kyseisten dokumenttien viilaamisen ja päivittämisen ohi. Puhumattakaan siitä, että tukiviidakossa selvitäkseen niistä pitää tehdä puolen kymmentä eri versiota kaikkia tahoja miellyttääkseen. Ja aina tulee uusia hakemuksia ja uusia raportteja. Se työ ei lopu koskaan ja harvoin olen tavannut ihmistä joka siitä oikeasti pitäisi. En pienissä firmoissa, enkä suurissakaan.
Ylenpalttisen paperisodan suureksi sotaherraksi voi jopa erikoistua ja keräillä ihailtavia katseita muilta: “Tuo kaveri on tehnyt kolme TEKES-hakemusta, kirjoittanut viisi liiketoimintasuunnitelmaa Finnveralle ja raportoinut kaksi EU-projektia Brysseliin. On se kova! Se varmaan päätyy johtamaan jotain valtion suurta virastoa.”
Eli miksi tuhannet ihmiset tuhansilla työpaikoilla käyttävät aikaansa näinkin turhanpäiväiseen hommaan? Tätä ajattelin pohtia ensi kerralla hieman lisää. Omassa firmassani koetan käyttää ohjenuorana: suunnitelmia vähemmän, tekoja enemmän!
Hyvä artikkeli, Mikko!
VastaaPoistaSamaa mieltä suunnitelmien teosta. Toki niitä tarvitaan mutta usein ylisuunnitellaan kaikki. Tein itse Web of Trustille joulukuussa uuden, konkreettisen strategian ja kuukausittaiset action planit - tarkastelin niitä viime viikolla ja huomasin, että +75% asioista ei ollut enään täysin relevantteja.
VastaaPoistaSuunta selväksi, tärkeimmät tavoitteet seinälle näkyviin ja kick ass.
Seuraaminen ja suunnittelu. Olin organisaatiossa, josssa projekteja seurattiin viikottain ja raportit lähetettiin pääkonttoriin samoin kerran viikossa. Amerikkalainen yritys. Suomalaisissa yrityksissä on opittu luottamaan enempi ja raportointia esim. projekteista tehdään kerran kuukaudessa, sillä ei niissä mitään ihmeellistä ehdi tapahtua. Myynnissä olen tottunut siihen, että on nk. budjettiprojektit js sitten niille back-upit, vaan yleensä budjeti saatiin täyteen sellaisilla projekteilla, jotka tuli enempi tai vähempi puskista. Joskus myös todellisuudessa melkein puskista. Eli suunnitteleminen on yleensä hankalaa, eteenkin tulevaisuuden suunnitttelu.
VastaaPoistaKuitenkin huomasin sen, että T&K projekteissa pystyi sunnittelemaan huomattavasti paremmin, sillä niillä oli tavoite ja päämäärä ja resurssit. Silloin oli helppoa huomata paljonko uuden hilavitkuttimen suunnittelu maksoi ja millaiset markkinat sille oli olemassa, mutta kypsillä markkinoilla budjetin vääntö on aika turhaa.
Nyt firmassa usko meni niin alas, että myyntikin pantiin 50% ajalle, jolloin alkaa vähitellen uskoa siihen, että on keksittävä jotain muuta, mutta kun on koko ikänsä kulkenut kulkumulkkuna ympäri maailmaa, ei juuri osaa muuta kuin sitä. Kun istuu kotikonttorissa ja ei voi tehdä muuta kuin ihmetellä maailman menoa, on se kaukana siitä, että reissupäiviä on yli 100 ja maailman kaikki kolkat on tullut koluttua.
Meeestystä sinulle ja yrityksellesi, Mikko!
VastaaPoistaKiitos Erkki, Vesa ja Mari kommenteista. Erkin mainitseman vähän suuremman organisaation paperinpyörittelyn määrää olisikin mielenkiintoista analysoida.
VastaaPoistaJoo ja amerikkalaisten yritysten varsin patriarkaalisenn johtamistapaan. Se on uskomatonta, mutta kun johtaja lääketeolllisuuteen saattaa tulla kaivosteollisuudesta, niin silti se klaaraa, kun sillä on kaikkialla samanlainen raportointi. Joka torstai väsättiin 3-4 sivua pitkä raportti, johon kirjattiin kaikki huhutkin tai vielä vähempimerkityksettömämmät asiat. SIitä esimies kokosi alaisten raporteista oman ja hänen esimiehensä taas omansa ja lopulta pääjohtajalla oli viikonlopun lukemisina briefing siitä, mitä firmassa oli tapahtunut ja mitä oli tehty ja paljonko kaupppaa oli tehty jne. Tästä raportoinnista kun saisijärkevät piirteet mukaan, niin ison firman johtaminen helpottuisi, tosin se oli kaikille mukanaolijoille varsinainen kiviriippa, kun se oli lähetettävä joka ainoa torstai ja kohtiin oli kirjoitettava: Ei tapahtumia, jo niitä ei ollut. Ruotsin ja Suomen lomakäytännöt oli amerikkalaisiille kauhistus, kun raportointi ei toiminut ja oli kuukausi, ettei tiedetty mitään mitä markkinoilla ja firmassa tapahtui, kun ihmiset lomailivat. Systeemi ei ole niin läpimätä, miltä vaikuttaa, olisi jotain hyvää opittavaa siitä. VOi vain kuvitella millaista rumbaa se oli ennen sähköisiä kommunikaatiovälineitä ja esim. fakseja. Siinä oli soittokierrosta poikineen ennenkuin raportti oli ajan tasalla.
VastaaPoistaVaikka amerikkalaiset ovat hirveän paljon ulospäin suuntautuneita ja rentoja, ovat yritykset kaukana sellaisesta. Ihmisillä ei firmassa ole yleensä minkäänlaista aloitekykya ja managerointia täytyy tehdä oikein olan takaa. Siitä on kokemusta Valmetissa. Suomalainen kaveri voitiin heittää töihin sanomalla tuossa on tuoli, kirjassa on asiakaat ja homma on myydä näitä vehkeitä heille kiertämällä ja tapaamassa asiakaskuntaa. Ei siinä kauaa mennyt ja montaa kysymystä esitetty, kun Suomi-poika painoi hommaa tosissaan. Jenkkipoikaa piti rohkaista ja kannustaa oma-aloitteisuuteen ja koko ajan valmentaa ja couchata hommissa ja parin vuoden kuluttua, jus kun alkoi oppia hommaa, hän ilmoittaa vaihtavansa firmaa! Siinä sitten mietit, että millä ilveellä sinä saat jostakin kaverin oppiin. Joissakin hommissa kävi melkein 100% noin. Eteenkin Service puolella homma on ongelma.