Anybody can cook!

Katsoin animaatioelokuvan Ratatouille,  jonka tarinassa on kaikille yrittäjyydestä kiinnostuneille oiva iskulause: “Anybody can cook!”. Samanlaista kannustinta tarjoilee Helsingin Sanomien kolumnisti Henna-Kaisa Sivonen kirjoituksessaan: “Yritys pystyyn”. Kannattaa lukea!

Yrittäminen on sitä, mitä sen haluat olevan

Saman kolumnin kommenttiosastolta, kaiken sen perinteisen eimekuitenkaanmitäänosata-, verottajaonperseestä- ja olenovimatto –tyylisten kommenttien joukosta, löytyy kuitenkin se opettavaisin tarina. Se kertoo mentaliteetista, joka maassa vallitsee ja jonka takia niin monet eivät uskalla lähteä itseään toteuttamaan. Aion laittaa sen kokonaisuudessaan tähän, sillä sen lukeminen on omiaan nostamaan taistelutahdon kymppiin. Kommentin otsikko on “Yrittäminen ei ole puuhastelua”.

“Yrittäjyys pitää lähteä selkeästä visiosta sen suhteen, mikä on liiketoiminnan ydin ja ajatus siitä, miten sillä oikeasti voi tehdä rahaa. Pahinta, mitä ihminen voi itselleen tehdä on lähteä yrittäjäksi harrastuspohjalta. Yrittäjyys on pahimmillaan hirveä taloudellinen tragedia ja vain sillä, että aktiivisesti pyrkii luomaan tehokkaampaa ja tuottavampaa toimintatapaa jo hyväksy havaittuun ja tuottavaan työhön vie asioita positiiviseen suuntaan. Pitää olla ahne, itsekäs ja suomeksi sanottuna "täysi mul..u" . Usein puhutaan, kuinka yrittäjä joutuu tekemään kovia päätöksiä. Ne, joita kovat päätökset koskevat harvoin kokevat toiminnan järkeväksi ja siitä syystä yrittäjää harvoin kiitellään vaikeista päätöksistä, olivat ne sitten kuinka välttämättömiä tahansa.

Pitää myös muistaa, että noin 10 % työntekijöistä on täyttä kuraa ja mikään ei paranna tuottavuutta kuin tästä  porukasta eroon pääseminen mahdollisimman nopeasti. Ystäviä tai ystävien ystäviä ei missään nimessä kannata palkata, sillä, kun nämä osoittautuvat heikoiksi valinnoiksi, on ikävä kehoittaa heitä hakemaan työtä muualta. Kura ulos sitä mukaan, kuin heikkoja piirteitä alkaa ilmaantumaan. Palkka maksetaan tuloksista, ei paikalla olemisesta.

Silloin, kun menee huonosti, menee yöunet ja kun menee hyvin, niin ympäristö on kateellinen. Verottaja, palkansaaja ja kaikki muut saavat ensin rahansa ja yrittäjä on rahansaajana AINA VIIMEISENÄ LISTALLA.

Jos minulta joku kysyy neuvoja yrittämiseen, niin poikkeuksetta olen sanonut, että " älä ryhdy ". Pääsee paljon helpommalla, kun menee palkkatyöhön jolloin joku muu hölmö vastaa siitä, että rahaa tulee. Itse voi olla vaikka joka toinen päivä sairaslomalla.
Siinä vaiheessa, kun harrastuksesta ryhtyy tekemään työtä, niin tee se ainakin siten, että et ryhdy yrittäjäksi. Siinä hommassa tulee menemään rahat, terveys ja aiemmin mukava harrastus alkaa vit..aan. Suomeen pitäisi perustaa virasta, johon pitäisi ensin hakemuksella ilmoittaa millaista yritystä on perustamassa, jollon kaikkeen kehnoimmat ideat saataisiin karsittua jo tässä vaiheessa pois ja kunnon uhkasakko päälle, jos ressukka yrittäisi huonoa ideaansa lähteä toteuttamaan.

Kansantalous ei kasva sillä, että joku mummo tekee 'tosi kivoja käsitöitä'.. “

Hyvät naiset ja herrat: tuo yläpuolinen kommentti on lähes kokonaisuudessaan täyttä paskaa. Sen taustalla mitä luultavammin löytyvä syvään katkeroitumiseen johtanut henkilökohtainen tragedia on ainoa syy, miksi tälle ei jaksa nauraa röhöä.

Yrittäjän ei tarvitse olla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan tai luonteenpiirteiltään mikään erikoisyksilö. Kyllähän keittiössä on kuumaa ja asioita voi mennä pieleen. Riippumatta kokkien määrästä ihan varmasti välillä niin käykin, mutta tämän sopan tärkein mauste on uskallus ja sen maku peittää alleen pienet epäonnistumisen pelon vivahteet ja lannistamisen ilmapiirin.

Anybody can cook!

Sillä aikaa Bangladeshissa…

Minun ei tarvinnut kokata Bangladeshissa, sillä se ei ole siellä valkoisen miehen hommaa, tai miehen yleensäkään. Tapasin aikaisemmin mainitsemani Aiesecin paikallisia nuoria opiskelijajohtajia ja yksi heistä tarjoutui majoittamaan minut kotiinsa. Koti oli kaukana keskustasta, pienessä parin miljoonan ihmisen lähiössä nimeltä Mirpur.

Minulla oli kova hinku opetella paikallista kieltä ja saatoinkin aika pian haastella asioista kadunmiehen kanssa. Yleensä heitä oli ympärilläni satamäärin, jos satuin kadunkulmaan seisahtamaan. Kielen opiskelun lomassa kuitenkin halusin tehdä jotain konkreettista, kun tänne oli kerran tultu. Minua ei huvittanut enää mennä töihin pieniin vapaaehtoisjärjestöihin, joista olin saanut tapahtumien johdosta niin huonon ja epäluotettavan kuvan. Viikko saapumiseni jälkeen, kun “Working for Better Life” –järjestön johtaja oli potkinut minut ja 50 muuta ihmistä työpaikastaan, paistatteli hän erään paikallisen lehden sivulla 10 000$:n shekki kourassa yhdessä lahjoittajan, Citibankin johtajan, kanssa.

Ymmärsin kuinka Bangladeshin kaltaisissa maissa ihmiset, joiden karisma ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet saattaisivat edesauttaa tekemään niin paljon hyvää, ajautuvat pimeälle puolelle rahan perässä. Tämä kyseisen järjestön johtaja oli sulavakielinen paskansuoltaja. Eli toisin sanoen myyjistä mitä parhain, jos olisi käyttänyt taitojaan toisin. Toiminnallaan hän sai minut tuntemaan itseni hyväksikäytetyksi muurahaiseksi, jonka usko auttamiseen hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön kautta oli pysyvästi mennyt.

Idealismi ja usko hyvän tekemisen tarkoitukseen ei mihinkään kadonnut, mutta ymmärsin, että on parempi olla kuskin paikalla, kun rahan käytöstä päätetään.

Toinen tapaus, joka opetti minua ja karisti ennakkoluulojani, tapahtui noin pari viikkoa saapumiseni jälkeen. Eksyin eräänä päivänä ohjelmistoalan messuille Dhakan messukeskukseen ja olin tietenkin hämmästynyt siitä, että Bangladeshista löytyi niinkin modernia osaamista. Vaikka enhän minä viimeistä kahta viikkoa mitään bambumajaa ollut asuttanut. Tapasin messuilla kolme 18 -vuotiasta kaveria, jotka olivat koodanneet hienon 3D-pelin opiskelujensa ohessa. Otin heidän yhteystietonsa ylös.

Viikko tuosta ensimmäinen yritykseni, Sisu Technologies Ltd, perustettiin. (sisu = vauva banglaksi).

Mitä yhteistä on Indiana Jonesilla ja TopSpot Oy:llä?

Ehkä joku on huomannutkin, että koetan tässä blogissani jöngloorata sujuvasti kahdella, välillä kolmellakin, pallolla. Koetan rakentaa siltaa menneisyyden ja nykyisyyden kuilun yli – välillä jonkin vinkin/neuvon tarjoten tai johonkin toisaalle viitaten.

Jos joskus vaikuttaa, että silta on aasin, niin en pyytele sen kummemmin anteeksi. Aasi tai Korkeasaaren apina – meitä on moneen junaan ja menestys, mitä ikinä tekeekään, ei karvoihin katso. Tai kavioihin. Ja kun istun nyt junassa kohti Sveitsiä ja mietin muutaman viikon takaista tilannetta, jolloin edessäni oli pelkkä tyhjä taulu, niin silta tämän tarinan aikaisempien kappaleiden välille alkaa hahmottua. Vähän kuin siinä Indiana Jones rainassa, jossa sen kuilun yli piti ottaa “leap of faith”. Olette varmaan nähneet. Siltahan se siinä.

Ja se silta on ennakkoluulottomuuden silta. Ennakkoluulottomuus voi mielestäni tarkoittaa itseluottamusta, pelon voittamista tai myös sitä perinteistä sisua. Muutama viikko sitten ei ollut mitään muuta kuin se läppäri ja puhelin edessäni, päämäärä mielessäni. Sitten ryhdyin töihin ja heittäydyin virtaan. Matkustin Wieniin, tapasin kymmenittäin uusia mahtavia ihmisiä ja uusia ovia on avautunut yllättävistäkin suunnista. Nyt matkustan Sveitsiin ja kuka tietää mitä tapahtuu? No, ei kukaan. Mutta jos tapahtuu, niin tartun heti ennakkoluulottomasti tilaisuuteen kiinni.

Ei ole mitään valmista suunnitelmaa, joka osaisi nämä ennustaa. Ei mitään kaiken tietävää johtoryhmää. Kun hyppää virran vietäväksi, niin eteen kuohuu kysymysmerkkejä, jotka pitää vastauksilla vaientaa. Valintoja ja päätöksiä, kyllä ja ei. Kun alussa on itselleen asettanut päätavoitteet, niin huomaa, että jokin reitti sieltä alkaa hahmottua. Väistämättäkin välillä valitsee väärin, mutta olisihan se mielettömän tylsää aina pelata varmaan hevosta. Tai aasia.

Lupasin muistaakseni edellisellä kerralla kirjoittaa verkostoitumisesta, mutta näin ne suunnitelmat muuttuvat. Ehkäpä ensi kerralla!