Tämä tarina vaatii saada kertoa itsensä. Se yrittää sanoa, että markkinointi ei ole pelkästään mainoksia televisiossa tai katujen varsilla. Markkinointi ei ole myöskään hyvin pukeutuneitten ihmisten osasto siellä toimiston kolmannessa kerroksessa. Markkinointi on paljon kokonaisvaltaisempaa ja syvällepureutuvampaa firman toiminnassa kuin julisteet bussinkyljessä tai google-mainos netissä.
Sanotaan, että yrittäjä on yrityksensä käyntikortti. Se pitää paikkansa, mutta myös kaikki yrityksen työntekijät ovat käveleviä, puhuvia ja tekeviä “markkinointiosastoja”. On pidettävä huoli, että jokainen työntekijä, yrittäjä itse mukaan lukien, sisäistää tämän ajattelun. Jokainen sähköposti, puhelu, tekstiviesti ja kädenpuristus markkinoi firmaasi. Ja ne tekevät myyrän työtä huomaamatta, mutta tarkoituksellisesti, jos sen on fiksusti suunnitellut. Tällöin ei edes tarvita erikseen sliipattua markkinointiosastoa, sillä markkinointi kuuluu jokaiselle.
Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että sinulla on markkinoilla monopoliasema ja asiakkaat ovat mielestäsi pelkkiä mikkihiiriä. He ostavat tuotteesi vaikka haistattelet heille päin naamaa, sillä heidän on pakko. Tällainen tuote voisi olla vaikkapa viisumi.
Väkivaltakoneisto
Raflaavasta väliotsikosta voi huomata, että minulta ei tipu sympatiapisteitä köyhien kehitysmaiden urheille ponnisteluille oman kansallisen identiteettinsä ja kulttuurinsa markkinoimiselle lähetystöjensä kautta rikkaissa länsimaissa. Itse asiassa minulta ei tipu sympatiaa myöskään rikkaiden länsimaiden byrokratiakiusaamiselle, jonka kuuluisi palvella yleistä hyvää ja etua. Toisen etu kun tuppaa olemaan toisen haitta ja nämä tahot ajattelevat aina perin yksisilmäisesti omaa (nk. kansallista) etuaan.
Olen yhä sitä mieltä, että
Suomen Maahanmuuttovirasto (Ex-Ulkomaalaisvirasto) on yksi ikuisen kiirastulen esikartanoista ja pahimmista väkivaltakoneistoista Suomessa.
Samanlaista kohtelua saa ympäri maailmaa erilaisissa valtiollisissa virastoissa. Jossakin tapauksessa hukkaan saattaa mennä pelkkä passi, mutta on hyvin yleistä, että hukkaan menee koko ihminen. Häviää, katoaa päiväkausiksi, kuukausiksi, vuosiksi, ikuisiksi ajoiksi.
Vaikka luulisi, että näitä tapahtuu vain jossain sotilasjunttamaissa, niin eräskin TopSpotin pelaaja katosi Suomeen tullessaan 6 viikoksi. Hän löytyi lopulta
Rajavartiolaitoksen säilöstä. Syynä oli virheellinen passi, jonka pelaaja oli kuitenkin saanut omasta lähetystöstään. Ei häntä kukaan uskonut, ennen kuin asia todistettiin. Pelaajalta meni tämän “huostaanoton” seurauksena työpaikka ja elanto. Oikeusjuttu on vireillä, mutta se koneisto taas pyörii aika hitaasti.
Myös minun bangladeshilainen businesspartneri katosi Suomeen tullessaan pariksi päiväksi Helsinki-Vantaan lentokentän alle sijaitseviin hämyisiin putkiin. Kukaan ei tiennyt missä hän oli eikä vastassa olleet ihmiset saaneet asiasta mitään tietoa. Kaikki paperit olivat kunnossa, mutta ilmeisesti yleinen terrorismin vastainen toiminta vaati kaikki parrakkaat "terroristin näköiset" ihmiset muilutettavaksi. Pelottelu on väkivaltakoneistojen yksi tehokkaimmista aseista. Maailma on valitettavan monelle yksi kafkamainen oikeusjuttu, ja kun ei tarvitse välittää millaisen kuvan ulospäin antaa, tällaista tapahtuu. Monopoli tekee välinpitämättömäksi.
Viisumimonopoli
Mutta asiaan! Lipsahdin taas negatiivisuuden puolelle kaikkia maailman virkamiehiä haukkumaan. Ei tarina tästä kuitenkaan hymyksi muutu vaikka nauraahan tälle seuraavalle jutulle voikin. Jos tarinaa peilaa tuohon yllämainittuun ihmisten kiusaamiseen ja rääkkäämiseen byrokratian keinoin, niin tämä on yksi sen lievemmistä oireista. Kaikki alkoi siitä, kun halusin lähteä Nigeriaan tarkastelemaan liiketoimintamahdollisuuksia yritykseni
TopSpot Oy:n nimissä.
Kun perustin liikekumppanini kanssa firman, niin hänen puoleltaan tuli lupaava liiketoiminta nigerialaisen jalkapalloakatemian muodossa. Tuosta akatemiasta ovat peräisin mm. Veikkausliigan ykköstähti
Dickson Nwakaeme sekä n. 10 muuta Veikkausliigan mustaa, osin hiomatonta, timanttia.
Koska asun Roomassa, otin yhteyttä Roomassa sijaitsevaan Nigerian suurlähetystöön ja kysyin viisumista. Siellä sanottiin, että maksa netissä 80€ heidän tilille, niin saat haastatteluajan seuraavalle viikolle, jonka jälkeen passiin lyödään viisumi. Matkaan oli aikaa n. 4 viikkoa, joten olin hyvissä ajoin liikkeellä.
Maksoin viisumimaksun ja sain tarvittavat tiedot ja haastatteluajan. Nigerian Rooman lähetystön sivut olivat oikein selkeät. Marssin seuraavalla viikolla lähetystöön kaikki dokumentit mukana. Jonotin noin tunnin ennen kuin pääsin ensimmäisten joukossa ison, yrmeän nigerialaisen miehen eteen.
Hän katsoi papereitani ja kysyin, että asunko Italiassa. Sanoin, että asun. Sen jälkeen hän kysyi, että olenko Italiassa kirjoilla. Sanoin, että en ole, vaan Suomessa. Sen jälkeen hän murahti, että minua ei palvella täällä. Pitää mennä Suomeen. Vastasin, että siellä ei ole Nigerian lähetystöä. Mene sitten lähimpään, sain vastaukseksi. Kysyin, että mitenkäs ne minun rahani, jotka maksoin viisumista? Oma vika. Et saa takaisin. Entä onko jo maksettu viisumikorvaus käypä myös toisessa lähetystössä? Ei ole. Pitää maksaa uudestaan toisen lähetystön tilille. Antaa heittää jo siitä! Mutta, mutta - olen ostanut jo lentoliputkin, koska viisumin saadakseen näin piti olla. Hmpf, ei voisi vähempää kiinnostaa!
Olin typertynyt saamastani kohtelusta. Soitin Suomen suurlähetystöön ja kysyin, että onko asia todellakin näin ja sieltä vastattiin, että EU-maissa pitää aina hakea lähimmästä mahdollisesta paikasta viisumia. Siis siitä, missä on kirjoilla.
Lähin Nigerian lähetystö Suomesta katsottuna on Tukholmasta, joten ryhdyin sinne soittamaan. Kukaan ei vastannut ja puhelin ilmoitti, että “Tilapäisesti Avstängd”. Lasku maksamatta, mietin. Nettisivut olivat ihan selkeät: Maksa 500SEK ja laita dokumentit tulemaan passin kera sekä paluukuori ja sitä varten kansainväliset postimerkit.
Koetin kirjoittaa nettisivuilla näkyvään osoitteeseen pariin otteeseen, mutta en saanut vastausta. Maksoin viisumimaksun toistamiseen ja laitoin kuitit passin ja muiden dokumenttien kera kirjekuoreen ja menin italialaiseen postiin. Postissa oli kahden tunnin jonot. Viisi virkailijaa huolehtivat pankkiasioista, joita hoitamaan tuli alle kymmenen ihmistä tuon kahden tunnin aikana. Kirjekuorien postittamisesta huolehti yksi ihminen ja siihen oli tietenkin mielettömät jonot ja jokaisen kirjeen sisäänkirjaaminen tuntui kestävän ikuisuuksia.
Kun vuoroni vihdoin tuli, niin sain kuulla, että kansainväliset paluupostimerkit olivat loppuneet. Hädissäni sujautin sitten kirjekuoreen viiden euron setelin postimerkkejä varten. Ehkäpä se riittää. No, arvatkaa?
Passi oli siis matkalla ja matkaan aikaa 3 viikkoa. Eiköhän kaikki järjesty ja pääsen reissuun. Lentoliput oli kirjattu 1.6 eikä niitä tietenkään voinut vaihtaa. Olin ottanut halvimmat mahdolliset.
Koetin ensimmäisen viikon aikana soittaa joka päivä Tukholmaan, mutta puhelin oli aina “tilapäisesti suljettu”. Sähköpostiin ei kukaan vastannut. Olin sitten yhteydessä Suomen Nigeriassa sijaitsevaan lähetystöön, koska arvelin, että ehkäpä he tietävät jonkun suoremman kontaktin. Sain jonkun tyypin nimen ja numeron sekä pahoittelut, että “ne ei ole kovin hanakoita vastaamaan siellä Tukholmassa”. Toisaalta vastaamattomuus saattaisi johtua Nigerian presidentin kuolemasta ja sen takia julistetusta suruajasta.
Seuraava viikko alkoi paremmissa merkeissä. Sain yhteyden ruotsalaiselta kuulostavaan ääneen. Kerroin hänelle, että olin lähettänyt kirjekuoren pikapikaekspressona tulemaan ja että en ollut saanut niitä kansainvälisiä paluumerkkejä vaan olin sujauttanut setelin kirjekuoreen. Ruotsalaisääni vastasi, että ei ole vielä näkynyt minun passiani, mutta kyllä se setelikin kelpaa hätätilassa. Sen jälkeen hän kysyi, että paljonko olin maksanut viisumimaksua. Vastasin, että 500SEK niin kuin nettisivuilla sanotaan. Ääni sanoi, että nettisivuilla lukee väärin. Pitää maksaa 750SEK eli 250SEK lisää. Jos ei ole maksettuna, niin käsittelyä ei aloiteta.
Minä säntäsin äkkiä maksamaan 250SEK nettipankin kautta. Sain ääneltä uuden sähköpostiosoitteen, johon kuitin saattoi lähettää. Nettisivujen email oli kuulemma väärä. Mielessäni hakkasin päätäni betoniseinään ja reaalimaailmassa tein Speden voirähmä-käsiliikettä otsaani. En silti jaksanut ryhtyä kyseenalaistamaan heidän webbi-sivujensa olemassaolon oikeutusta. Pääasia, että asiassa mentiin nyt eteenpäin.
Ystävällinen ääni puhelimessa lupasi soittaa minulle heti, kun passi olisi saapunut. Lähetin jo kuitin maksetusta 250SEK:stä uuteen, siihen toimivaan sähköpostiosoitteeseen.
En saanut soittoa sinä päivänä, enkä seuraavanakaan aamuna, joten iltapäivästä soitin itse taas Ruotsiin. Ystävällinen ääni sanoi, että passi on saapunut. Hän pahoitteli, että oli unohtanut soittaa. Mikäs siinä, pääasia, että taas nytkähdettiin kohti maalia. Ihmettelin Italian pikaekspresson verkkaista jakeluvauhtia. Tulivuorikin oli vaitonainen. Ehkäpä postivirkailija oli unohtanut laittaa siihen tarpeeksi leimoja?
Ääni jatkoi, että passi menee huomenna keskiviikkona vastaavalle konsulille ja se voidaan lähettää minulle perjantaina tai mahdollisesti maanantaina. Pyysin anoen, että se lähtisi jo perjantaina matkaan, sillä Italian posti oli kuljettanut nopeinta hevostaan käyttäen passiani yli viikon. Ja maanantaina lentoni lähtöön oli tasan viikko. Ääni lupasi tehdä parhaansa.
Soitin taas perjantaina lähetystöön. Nyt puhelimessa oli kyllästynyt, nigerialaisen miehen ääni. Kyselin passista ja sain tietää, että passi ei ollut vielä mennyt konsulille, koska viisumimaksua oli maksettu vain 500SEK. Tunsin tässä vaiheessa pientä turhautuneisuutta, joka ilmeni fyysisesti vasemman otsasuonen pullisteluna. Maltoin kuitenkin selittää, että miehen pitäisi tarkastaa sähköposti, sillä lähetin kuitin sinne. Miesääni kysyi, että olinko lähettänyt kuitin oikeaan osoitteeseen, sillä nettisivuilla näkyvä osoite ei toiminut…
Onneksi kuitti löytyi. Ihan oman henkisen tasapainoni säilymisen kannalta. Mutta enää samana päivänä passi ei ennättäisi matkaan. Mies lupasi sen maanantaiksi. Sanoin soittavani silloin.
Unohdin viisumin viikonlopuksi, sillä mitäpä sitä turhaan stressaamaan. Kaikkeni olin tehnyt ja jos joku vastustaa näin paljon, ettei halua minun menevän Nigeriaan, niin sitten en mene.
Maanantaina soitin Tukholmaan. Nyt skypellä, sillä maratoonijankkauspuhelut suomalaisella liittymällä Italiasta Ruotsiin varmaan myös maksoivat pitkän pennin. Samainen miesääni oli luurissa. Ja hänen sanansa olivat hunajata väsyneille korvilleni. Hänellä oli passini kädessään ja passissa viisumi. Kaikki oli lähestymässä onnellisesti kohti loppua. Nyt vain passi postiin ja täyttä laukkaa kohti Roomaa.
“There is a problem…”, kuului tietokoneeni kaiuttimista. Ahaa, tämäpä uutta, tuumin. Kirjekuoressani ei ollut kansainvälisiä paluupostimerkkejä. Epätoivon häive äänessäni sanoin, että laitoinhan sinne setelin. Eikö se riitäkään? Ei kuulemma ollut mitään seteliä. Eikä kuulemma 5€ olisi mihinkään edes riittänyt. Ääni sanoi, että passin voi tulla noutamaankin täältä. Kysyin, että enkö voi siirtää lisää rahaa heidän pankkitililleen? Sekään ei käynyt, kun tili on varattu vain viisumimaksuille. Tukholma, Tukholma…Kuka asuu Tukholmassa?! Eihän Tukholmassa asu ketään!
Sitten muistin erään ruotsalaisen vodkan salakuljettajan/IT-yrittäjän, jonka olin tavannut bussimatkalla Serbiasta Budapestiin. Johnny! Tuttavuutemme olisi saanut tylyn lopun jo Unkarin rajalla ilman erästä sulavapuheista israelilaista liikemiestä. Johnnyn laukut otettiin tarkastukseen ja päällimmäisenä olleet kaksi litran vodkapulloa ylittivät jo sallitun tuontirajan 100%:lla. Israelilainen sai puhuttua tullimiehet ympäri ja pääsimme jatkamaan matkaa Johnny mukana. Yhteensä hänellä oli ollut siinä pienessä laukussa 11 litraa vodkaa, mutta tullimiehet eivät vaivautuneet katsomaan pintaa syvemmälle. Johnny oli Tukholmasta kotoisin ja voisi ehkä auttaa minut pulasta. Onneksi minulla oli vielä numero ja sähköposti tallessa.
Soitin Johnnylle ja iloinen ruotsalaisääni vastasi. Mikä siinä onkaan, kun ruotsalaisäänet kuulostavat aina niin ystävälliseltä? Kontrasti nigerialaisiin puhelinääniin on valtava. Johnny muisti minut vielä vaikka tapaamisestamme oli jo yli 5 vuotta. Tässä loputtomassa onnettomien sattumusten sarjassa kuulosti ihmeelliseltä, että Johnny sanoi olevansa matkalla Palermoon seuraavana päivänä. Onni potkaisi tällä kertaa munien sijasta persuuksille. Passini saisi Tukholmasta lentävän lähdön! Hän voisi käydä hakemassa passin aamulla ja tuoda sen minulle Italiaan nopeammin kuin yksikään italialainen postikoni.
Ja näin, hyvät ystävät, ruotsalaiset pelastivat tilanteen. Palermosta Johnny laittoi passini italian postilaitoksen hellään huomaan ja se löysi tiensä luokseni 24 tuntia ennen lentoni lähtöä.
Nigerian väkivaltakoneiston virkamiehille toivottaisin pientä nöyryyttä toimintaan. Taitaa olla turha toivo.
Eipä muuta tällä kertaa! Pidäthän huolen, ettei Sinun yrityksesi palvele asiakkaitansa kuten Nigerian lähetystö.
